Rajoista kiinni
Alppu kysyi yksi päivä, onko ihmisen rajat mustat. Tämä kysymys nousi tietenkin siitä, että kun lapset piirtävät ihmisen, usein ääriviivat piirretään joko lyijykynällä tai mustalla värillä.
Sanoin, että oikeasti ihmisen ääriviivat eivät ole mustat, mutta jonkinlainen varjo siinä ihon pinnassa saattaa näkyä.
Didi on mielestäni hyvä pitämään rajoistaan kiinni – olkoon näin myös jatkossa!
Olen miettinyt viime aikoina ihmisen rajoja noin muuten. Tuntuu, että puolet kavereistani ovat käyneet terapiassa opettelemassa omista rajoista kiinni pitämistä. Se on hyvä, sillä aina kun he puhuvat käymistään keskusteluista terapeutin kanssa, opin itse paljon uutta (ja alan itsekin kiinnittää huomiota rajoihini).
Vaikkapa: Jos jollakulla on jokin tunne, niin se on hänen tunteensa eikä välttämättä liity minuun mitenkään. Jos jollain on huono päivä, minulla ei ole velvollisuutta yrittää piristää häntä tai kokea jotenkin, että hänen huono päivänsä olisi vikani. (Mutta totta kai voin yrittää piristää kaveria, jos haluan!)
Ylipäänsä sellaisen kanssa pitää olla varovainen, että joku pyrkii jyräämään minun tahtoni yli vetoamalla omaan tunteeseensa. Tämä menee helposti manipuloinniksi.
Ja sama pätee toisinpäin: en saa välttämättä tahtoani läpi, vaikka kuinka itkisin Tikille jotain juttua. No, oikeasti nämä ovat hyvin tilannekohtaisia asioita. Joskus on ihan asiallista, että Tiki wolttaa minulle puhelimen laturin Triplasta, kun itken melodramaattisesti rikki mennyttä laturia.
Olen myös huomannut, että rajojaan opettelevat ihmiset käyvät usein läpi sellaisen “minä en tee minkäänlaisia kompromisseja enkä taivu muiden tahtoon” -vaiheen, joka tekee heistä aika hankalia ihmisiä. Tarkoitan tällä sitä, että aivan pienet jutut muuttuvat periaatteellisiksi “minun rajat” -kysymyksiksi, mikä on ymmärrettävää mutta vähän rasittavaa. Elämä nyt on aika usein kompromissia, vaikka kuinka pitäisi rajoistaan kiinni. Vaikka ihmisellä itsellään on rajat, niin kyllä muillakin on.
Olen myös miettinyt fyysisiä rajojani, sillä synnytys lähenee, ja silloin ihmiseen pakostakin tietyllä tapaa kajotaan (kyllä sitä voi jo pitää eräänlaista kajoamista, kun jonkun pää tunkeutuu minusta ulos – tosin jos filosofisesti ajatellaan, niin onko kajoaminen kuitenkin ulkoapäin tulevaa toimintaa, ei niinkään sisältäpäin?).
Fyysisiä rajojani minun olisi pitänyt miettiä jo reilu kuusi vuotta sitten ennen ensimmäistäkään synnytystä, mutta en minä silloin tällaisia tajunnut.
Seurasin Hannen instasta huvittuneena ja samaistuneena keskustelua, jossa ihmiset kertoivat, mihin kaikkeen olivat synnytyksessä suostuneet tai millä kaikilla tavoilla he eivät olleet halunneet olla vaivaksi henkilökunnalle. Tyyliin vessaan mennään pyörtymään, kun ei kehdata pyytää apua. (Ymmärrän täysin.)
Kun muistelen kahta edellistä raskauttani, niin minua on läpi niiden sekä synnytysten kohdeltu äärimmäsien kivasti. Muistan, miten Didin synnytyksessä kätilö kysyi joka kerta, saako koskea. Siitä tuli ihmisarvoinen olo.
Mieleen nousee kuitenkin kaksi juttua, joiden kohdalla olisin voinut avata suuni ja pitää fyysisitä rajoista kiinni.
Alppua synnyttäessä heti sairaalaan saavuttuani lääkäri teki minulle sisätutkimuksen. Ilmeisesti noilla sisätutkimuksilla joskus pyritään saamaan kohdunkaulaa auki(?) ja siksi ne saattavat olla todella ronskeja. No, minua ei tästä varoitettu tai aiheesta puhuttu etukäteen, ja voin sanoa, että se oli pahin kipu, mitä olen ikinä kokenut. (Ja minulta on mennyt häntäluu poikki ja olen synnyttänyt kaksi lasta.)
Se, että joku etukäteen aiheesta mainistematta yrittää avata jotain kohdunkaulaa sormillaan väkisin – ei jatkoon. Jotenkin tuntuu, että tämmöstä ei enää harjoiteta. Ainakaan aiheesta etukäteen varoittamtta, ehkä?Kun odotin Didiä ja oli arvelu, että hän on aika iso vauvelo, jouduin semmoiseen ylimääräiseen kontrolliin Naistenklinikalle. (Didi syntyikin reippaasti yli 4 kiloa, eli juu.) No, siinä arviohommassa minua jäi häiritsemään sellainen episodi, kun paikalla oli lääketieteen opiskelijoita, mielestäni toistakymmentä. Minulta kysyttiin, onko ok jos nämä kandit tunnustelevat vatsaani.
Selällään makoilu loppuvaiheessa raskautta kovalla laverilla on täysin helvetillistä, mutta silti ajattelin, että okei okei, kyllä lääkisläisten pitää oppia, tunnustelkaa vain. Kun jokainen sitten jonossa vuoronperään tuli klähmimään kivualiaasti vatsaani, taju alkoi lähteä tuskasta, mutten vain jotenkaan osannut keskeyttää tilannetta. Lopulta silmissä sumeni. En ikinä unohda sitä yhtä mieskandia, jolla oli vaaleanpunainen pikeepaita ja hän haukotteli pitkästyneen oloisena. Toivon että hän joutuu joskus makaamaan selälläään kovalla laverilla raskausvatsan kanssa. Pidän sitä epätodennäköisesnä, mutta aina saa toivoa.
Mutta kuten sanottu, muuten minulla on vain ja ainoastaan tosi kivoja kokemuksia terveydenhuollon puolelta.
Rajojen pitäminen on sellaista, että sitä oppii pikkuhiljaa. Tilanteet tulevat aina niin yllättäen vastaan, ettei voi tietää, mistä minun pitäisi tällä kertaa osata sanoa, että ei käy. Mutta yleensä sitten seuraavalla kerralla jo osaa.
Vaikka sitten piirtää ne omat rajansa sillä mustalla värillä.
Kuvat: Alkaisko nämä olla viimeisiä talvikuvia, mitä tänä talvena tuuttaan puhelimesta tänne blogiin? Raja talven ja kevään välillä häilyy!
