Täytyy saada fiilistellä

Aaah! Tuntuu niin ihanalta! Tiki vei kaikki lapset uimaan ja muualle pariksi tunniksi, minä laitoin 1980-luvun musat soimaan, siivosin huvilan keittiön ja nyt on kahvi keittinyt, Sting soi ja koen onnenhyrskäystä. Terassin ovi on auki, välillä tänne sisälle tuulee vähäsen, maisema vaihtelee valoistasta varjoon sen mukaan, miten pilvet taivaalla liikkuvat. Seuraavat pari tuntia ihan vain minä ja minä ja minä. Ihanaa!

Varoitus: loppupostaus on pelkkää fiilistelyä ja omassa erinomaisessa napanöyhdässä pyöriskelyä. Jos elämässä on hetki, jossa ei tee mieli kuunnella toisen lesoilua (itellä näitä hetkiä on usein!), niin vasta oppimallani nuorisokielellä sanottuna: SKIP!

Kaikki on niin hyvin nyt. Ihan elämässä noin yleensä. Ilman suuria suruja. Perhe ja läheiset ovat terveitä. Pari vuotta kestänyt suvun perintöriita on saatu setvittyä kasaan (rumasti ja rikkovasti, mutta setvitty on). Tiki sai töissä ylennyksen juuri ennen hoitovapaalle jäämistään. Lapset tuntuvat olevan aika onnellisia ja levänneitä (eli koko ajan on tylsää, koska päästään takas Helsinkiin yhyy on ikävä kotia). (Tästä tuli mieleen, että juttelin taannoin kavereiden kanssa ja heille sana ”mökkivaate” tarkoittaa vaikkapa niitä sikakalliita leviksen farkkuja, jotka vanhemmat teinilleen osti, jotta tämä suostui tulemaan kesällä mökille. Katsotaan koska me lähdetään näihin lahjomismeininkeihin…)

Erityistä iloa aiheuttaa se, että meillä on ollut Tikin kanssa tänä kesänä niin hyvä meininki. Viimeisin vauvavuosi oli parisuhteelle aika kuluttava. Molemmat poteroitui vähitellen jonkinasteiseen uhrimoodiin, jossa toinen alkoi tuntua viholliselta. Nyt kesällä me ollaan yritetty avata näitä solmuja. Ollaan keskusteltu paljon. Iltaisin, päiväuniaikaan, milloin nyt on saanut tilaisuuden. Mä olen ehkä meistä se aktiivisempi ”parannusehdotusten” tekijä, mutta kyllä mä olen valmis myös muuttamaan omaa toimintaani ja olenkin muuttanut.

Olen tyytyväinen, että olen tunnistanut itsessäni tarpeita, jotka osaan sanoa ääneen. Esimerkki: Mä tykkään fiilistelä asioita ja elämää. Musta on kiva välillä ottaa hetki ja oikein päivitellä Tikin kanssa, miten ihana Didi oli, kun se varta vasten meni metsään poimimaan metsämansikoita, jotta hän saisi ”tehtyä äidille erikoisaamiaisen”. Tai joskus on vain mukavaa tällä lailla listailla, että tämä ja tämä juttu meillä on niin hyvin nyt.

Mun ystävä Riku sanoitti tämän hauskasti: ”Tykkään aina välillä haistella omia pieruja. En tee sitä julkisesti, mutta kun kerran tässä elämässä on saanut näin paljon hyvää, niin miksei siitä olisi iloinen ja kiitollinen itsekseen.”

Ongelmana on ollut se, että Tiki ei ole mikään fiilistelijäukkeli. Hän saattaa vaan ohittaa jollain mun mielestä tylyllä ”niin”-kommentilla nämä mun mehusteluyritykset. Sitten mulle tulee torjuttu ja paska fiilis. Mutta aiemmin en ole osannut sanoittaa tätä. Nyt kun olen kertonut, miten tärkeää tämä mulle on ja miten tällaiset pienet oman pierun haisteluhetket on, se on skarpannut.

Ja joo, kyllä mullakin on tilannetaju, eikä tämmönen sovi joka hetkeen. Enkä minä ala joka päivä tällaisia hetkiä viettämään, mutta aina silloin tällöin. Mulle se on semmosta bondailua ja nostatusta, että tästäkin me voidaan olla kiitollisia. Kun ne (esim lapset ja heidän edesottamuksensa) on kuitenkin yhteisiä asioita, ei vaikkapa mun omaa henk koht lesoilua.

Nyt pitääkin rientää riippumattoon lukemaan Annie Ernauxia, sillä tähän parituntiseen pitää tunkea kaikki nautinnon palaset!

Kuvat: Yksi onnen hetki tältä viikolta, kun oltiin Luostarinmäen käsityöläismuseossa lasten kanssa.