Raskauden yliajalla elämä on ahterista

Joskus sanotaan, että jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään. Tätä noudattamalla alkaisi tästä päivästä radiohiljaisuus, sillä olen niin hiton kiukkuinen koko ajan, että tekee mieli vain vänistä maailmalle. Raskausuhriutumiselta välttyminen alkaa olla toivotonta.Tässä satunnainen lista asioista, jotka ovat tänään olleet peräpeilin tuolta puolen:

• En ole koskaan ollut näin raskaana kuin nyt, ja fyysisesti se tuntuu siltä kuin alaraajani olisivat tehneet aikamatkan 50 vuoden päähän. Sängystä tai tuolilta nouseminen, asennon vaihtaminen makuultaan ja lastenvaunujen työntäminen tuntuu siltä kuin olisin miltei halvaantunut vanhus. Etenkin öisin, kun välillä on vain pakko kääntää tomumaja uuteen asentoon, jottei raajoja jouduttaisi amputoimaan lopullisesti, tulee sellainen olo, että tähän tarvittaisiin vähintään sellainen pieni nosturi ja 700 tyynyn asettelijaa, koska kehoni on vuorattu mitä sairaalloisemmilla tyynyvirityksillä sängyn rauhaan.
• Lisäksi tämä vanhus käy noin parinkymmenen minuutin välein vessassa ja alavatsaa alkaa supistella, jos... jos teen yhtään mitään. Silti synnytyksen käynnistymisestä ei ole tietoakaan.
• Nukuin viime yönä vain reilun kolme tuntia (klo 05.30-9.00), koska aloin stressata niin paljon sitä, että mitä jos lapsivesi tihkuu pikkuhiljaa olemattomiin ja minä en huomaa sitä. Tämä ei ole täysin tuulesta temmattua, sillä Alpun synnytys jouduttiin käynnistämään, koska lapsivesi oli poistunut kohdusta, ja se huomattiin sattumalta viikolla 39+0, kun kävin perätilaultrassa. No, tuskin se nyt on mennyt, kun lapsi niin potkiskelee ym. mutta eipä näistä voi tietää. Onneksi yliaikaisuuskontrolli on jo varattu Naikkarille ensi torstaiksi, jolloin on RV 41+4.
• Olen niin kyllästynyt olemaan maailman surkein äiti, mutta silti vain jatkan tämän roolin esittämistä. Alppu oli tänään kotona (se on aina perjantait kotona), ja vaikka se oli oikeasti tosi yhteistyökykyinen ja suloinen ja halusi koko ajan helpottaa minun oloani muun muassa silittämällä hiuksiani, olin täysi mulkvisti. Annoin sille muun muassa iltapalansyömisaikarajaksi 10 minuuttia, koska en jaksanut katsoa sen venkoilua (paahtoleivän syöminen voi helposti kestää tunnin, koska ilmeisesti hän ei ole samanlainen ahne hotkija kuten äitinsä).
• Alppu on viime aikoina halunnut leikkiä tuntikausia sellaista leikkiä, jossa "yllätytään" uudestaan ja uudestaan siitä, että mörkö lähestyy "sinun takaasi" ja sitten "sammutetaan lyhdyt" ja piiloudutaan peiton alle odottamaan, että mörkö lähtee pois. Kun on piiloutunut sinne tunkkaiselta tuoksuvaan ilmaan peiton alle 25 kertaa putkeen, alkaa tulla vähän sellainen paniikkihäiriöinen olo, kun se leikki on niin uskomattoman tylsä. Lisäksi vähän ärsyynnyin Alppuun tänään, kun leikittiin piilosta, ja se piiloutui joka kerta vessaan. Lopulta kypsän vanhemman elkein tiuskin sille, että jos se ei seuraavalla kerralla piiloudu jonnekin muualle, niin leikki loppuu välittömästi, koska en vain jaksa etsiä sitä aina saniteettitiloista. Kyllä, olen mulkku.
• Lainattiin kirjastosta Disney-hyllyltä taas jotain paskaa kotiin. Eniten minua raivostuttaa sellainen Autot-sarjan tarina Ramonesta ja Floorasta, jossa Ramonen haluaa Flooran syntymäpäivien kunniaksi maalata itsensä siniseksi, joka sattuu olemaan Flooran lempiväri. Ramonella, jolla on ilmeisesti jonkinlaista maanisdepressiivisyyttä taustallaan, on kunnianhimoinen tarkoitus pysyä "kokonaisen viikon ajan" sinisenä ilahduttaakseen Flooraa. Tämä automiekkonen ei lopulta kuitenkaan tähän pysty vaan maalaa itsensä kaikilla sateenkaaren väreillä, ja on taas oma,trippaileva itsensä. Tässä tarinassa vain mietityttää, että miksi se minutnvärinen Floora ei maalauta itse itseään siniseksi, jos se kerran on sen lempiväri? Mitä tämä taas on, että sitä vain avuton nainen antaa oman onnensa jonkun maanisesti ulkonäköönsä suhtautuvan miehen toteutattavaksi eikä ota ohjia omiin käsiinsä. Vastenmielinen pariskunta kaikin tavoin, Ramone ja Floora.
• Meillä kävi tänään siivoojat (kuten joka toinen perjantai käy), mutta niiden työn laatu on dropannut viimeisen parin kuukauden aikana valtavasti, ja on pakko alkaa etsiä uutta firmaa. Tällaisten käytännönasioiden setviminen on välillä minulle ylitsepääsemätöntä.
• Olisi kaikenlaista kivaa tekemistä, hauskoja ihmisiä nähtävänä ja sen semmoista, mutta jotenkin pää on aivan sumuinen, energiat täysin poissa (vaikka onneksi hemoglobiini oli nouusut jo yli satosen!), enkä kykene oikein mihinkään muuhun kuin sellaiseen tahmeaan laahustamiseen ja itsesääliin.
• Olen kyllästynyt itseeni ja näihin melko pienen mittakaavan valituksen aiheisiini jo niin täydellisesti, että parempi vain mennä sinne peiton alle piiloon sitä mörköä ja sammuttaa ne lyhdyt.

 Onneksi tässä päivässä oli jotain hyvääkin:Tiki laittoi Alpun jo ennen ysiä nukkumaan, joten tein minun to do -listaltani yhden viimeisiä asioita ja katsoin vuosien tauon jälkeen lempileffani, Lost in Translationin. Ja vaikka elokuva on tehty yli 15 (!!) vuotta sitten (vuonna 2003), niin se on edelleen aivan loistava. (Ajankulu näkyy vain siinä, että siinä faksaillaan koko ajan.)Tällä kertaa Bob Harrisin sitaatti pureutui syvälle. Tämä taas kertoo oman elämäni ajan kulusta, sillä aiemmin en ollut edes huomannut koko sitaattia elokuvassa:"It gets a whole lot more complicated when you have kids. The most terrifying day of your life is the day the first one is born.Your life, as you know it… is gone. Never to return. But they learn how to walk, and they learn how to talk… and you want to be with them. And they turn out to be the most delightful people you will ever meet in your life."Juuri näin se menee. Vaikka olen menettänyt hermoni Alppuun tänään kymmenen kertaa, niin se on kyllä aivan ehdottomasti ilahduttavin ihminen, jonka olen koskaan tavannut. Ajatus siitä, että ihan kohta syntyy toinen vastaavanlainen hahmo, muistuttaa minua siitä, että kyllä tämä on aivan ehdottomasti kaiken vaivan arvoista, ja huomattavasti ylikin.