Täynnä vauvaa: 40. raskausviikko
Ah hitto, mun oli tarkoitus kirjoittaa nyt sellainen valitusvirsi siitä, miten raskasta tämä näin pitkällä raskaana oleminen on.
Mutta sitten kysyin aamulla ihmisiltä niiden viime aikojen sosiaalisia mokia instassa, ja oon nauranut niin paljon koko aamun, etten saa oikein sellaista valitusgeneraattoria käyntiin. Lisäksi kevät on saapunut, kävin äsken pitkällä lounaalla ystävieni kanssa ja lapset palasi pääsiäisloman jälkeen päiväkotiin, joten elämä tuntuu kertakaikkisen leppoisalta.
Kaiken kukkuraksi nukuin viime yönä tosi hyvät yöunet (eli heräsin pissalle kolme kertaa, mutta sain joka kerta välittömästi uudestaan unta) ja aamulla Didi kertoi nähneensä ihanaa unta, jossa hän oli merenneito ja leikki Elsan ja Annan kanssa ja hän oli siitä niin iloinen, että se ilo tarttui muhunkin.
(Ja sitten hän vielä lauloi läpi aamiaisen: “Paljon onnee jaavaa Julia, paljon onnee jaavaa!” Minkä otin toki merkkinä siitä, että pian on minun synnytyspäivä!
Nyt siis meneillään RV 40+2.
Mutta! Kyllä minä nyt ajattelin kuitenkin jotain vänistä viime ajoista, koska tämä ei olisi aito ja realistinen raskausviikkopostaussarja ilman lopun ajan nurinaa.
Kun on tunteet.
En tiedä, mikä on hormoneja ja mikä on väsymystä surkeasti nukutuista öistä, mutta mulla on melkein koko ajan sellainen olo, että voisin purskahtaa koska hyvänsä itkuun.
Näen nostalgiasia unia lukio- ja yliopistoajoista – siis asioista, jotka tapahtuivat 15–20 vuotta sitten! Herään välillä haikean surullisena ja mietin elämän kulkua.
Ja olenkin itkeskellyt aika paljon. Yksi päivä mun piti tehdä suuri vaaterymsteeraus (vauvan vaatteet mun makkarin lipastoon, Didin vaatteet lastenhuoneeseen ja Alpun vaatteiden suurkarsinta – se ei oikeasti käytä mitään muuta kuin mustia collareita ja sitä Marimekon jokapoikapaitaa, joten on aivan turha pitää sillä kaapissa muita vaatteita).
Kun sitten kävin Alpun pieneksi jääneitä vaatteita läpi, iski aivan valtava liikutuksen aalto. Tajusin niin konkreettisesti, että meidän pieni poju on täysin kasvanut ohi Autot-vaiheen (tuotakin punaista paitaa se käytti pari vuotta melkein joka päivä). Alppu kasvaa ja vanhenee ja sen pikkulapsivuodet alkavat oikeasti olla jo takanapäin. Jätin sen viime viikolla ensimmäistä kertaa pelaamaan jalkapalloa lähikentälle, se osaa ovikoodin, ylittää yksin tien ja tulla omia aikojaan kotiin.
Nämä ovat kyllä siitä olennaisia liikutuksen hetkiä, että uskon arvostavani nykyhetkeä ja lasten pieniä hassuja juttuja vain entistä enemmän. Kun tajuaa, että jokin ei ole ikuista ja itsestäänselvää, niin kyllä siihen kiinnittää enemmän huomiota.
Kun on oireet.
Mä teen koronatestejä harva se päivä, kun tosi monet raskausoireet on vähän semmosia koronaoireita. Meidän perhe on edelleen välttänyt taudin, en tajua miten, kun kaksi lasta on päiväkodissa ja kaikilla tutuilla on kortsugeimit meneillään. Mutta negatiivista tulee aina.
Eikä mullakaan mitään suoranaisia flunssaoireita (kuume, kurkkukipu, yskä, nuha) ole, vaan kaikkea semmosta epämääräistä: Esimerkiksi melkein kaikesta ruoasta jää tällä hetkellä semmonen jännä hapan jälkimaku suuhun. Vatsa on aika löysällä koko ajan. Että mä odotan, että vatsan toiminta normalisoituu synnytyksen jälkeen, tämä on aivan tämmöstä loputonta vessassa ramppausta yöt ja päivät!
Toinen asia mitä odotan syvästi: selällään makaaminen! Aina kun näen ihmisiä makoilemassa selällään, mietin kaihoisasti että jonain päivänä minä olen vielä tuo ihminen.
Nenä on aika paljon tukossa, muttta tästäkään ei tiedä ihminen, onko kyse katupölystä, koronasta vai raskaudesta.
Pää särkee välillä. Yhtenä yönä myös jalanpohjat kutitti, minkä jälkeen ajattelin että nyt se raskausmyrkytys iski! Mutta sitten kutina meni tiehensä.
Kun mikään ei huvita.
Välillä olo on vain yksinkertaisesti niin täysi ja tukossa, että kaikki tuntuu vaivalloiselta. Siis onhan mulla aika monta sataa gramaa tuota vauvaa sisuksissani. On ihan pakko välillä oikaista itseään, mutta sitten taas makaaminenkin on tuskaista, koska silloin veri ei kierrä alaraajoihin.
Kun kotona on kaksi lasta, joista etenkin 2-vuotias haluaa jatkuvasti kiivetä mun niskaan, selkään, vatsan päälle… Aina kun kyykistyn vaikka noukkimaan jotain lattialta, Didi hyppää mun selkään ratsastaaan. Se on tuskaa! Tämä on yksinkertaisesti fyysisesti hyvin vaivalloista.
Sitten kaikki itsensä pukeminen, lapsen pukeminen. Onneksi Tiki aika lailla hoitaa lasten aamu- ja iltatoimet nykyään. En vain nyt oikein kykene ilman suurta tuskaa.
Heti jos on vähääkään pissahätä (eli noin joka toinen minuutti), vatsa alkaa supistella ja sitten sitä ollaan taas aivan tööt.
Kun kaikki on vaivalloista, mikään ei huvita. Ei telkkarin tai elokuvien katsominen, ei kirjojen lukeminen, ei hierojalla käyminen, ei mitkään hemmotteluhoidot (viime raskaudessa kävin näinä aikoina Float Kalliossa semmosessa suolasammiossa kellumassa – iso virhe, en tajunnut, että vesi kelluttaa niin paljon, että olo oli kuin olisi pitänyt maata laverilla kaksi tuntia selällään).
Kaikki sellainen “sitten äitiyslomalla ennen vauvaa nautiskelen tästä ja tosta” – ei onnistu enää, olen vain niin väsynyt koko ajan. Nyt olisi kerrankin aikaa, mutta mikään ei oikein huvita.
Ehkä pahinta on, että syömisestä on mennyt nautinto. Kun herkut eivät maistu niin hyviltä (esim mämmi! ei ollut yhtä herkkua!) kun on tottunut ja pienikin määrä ruokaa täyttää ruumiin yli äyräiden.
Ai ai ai voi voi voi!
Kun on kivaa tekemistä.
Mutta sitten, välillä on vain tosi kivaa! Just tommoset pitkät lounaat, jotka ovat oikeastaan äitiysloman nautintoa tuottavin asia ja joita nykyään voi taas harrastaa, kiitos ja ylistys! (Kyllä vauvakin vähän nautintoa muistaakseni tuo…)
Viime tiistaina mulla oli oikein semmonen täydellinen äikkäripäivä: ensin kävin Kaikon 5-vuotisaamupalalla, sitten menin ystäväni Ilonan luo lounaalle, minkä jälkeen vielä vaelsin Kirsikan kanssa gallerioissa. Tuli aivan liikuttunut olo: tämmöstä mun elämä oli viimeksi vuonna 2019, ennen koronaa. Suloista norkoilua paikasta toiseen.
Viime viikolla meillä oli myös Natan, Merjan, Hannan, Pia-Marian ja Evitan kanssa perinteeksi muodostunut Mimmit ja Mammat -tapaaminen. (Kolme vikaa edustaa Mimmejä, me muut mammoja, meitä yhdistää kiinnostus puhua rahasta sekä yksityisesti että julkisesti.) Sielläkin olin liikuttunut: meillä vauva eivät oikein ole koskaan suostuneet mihinkään pulloruokintahommiin, joten se on aika lailla eka vuosi semmosta, etten juuri käy iltaisin missään. Alpun kohdalla tämä oli iso järkytys, Didin kohdalla vuosi vain hujahti. Tällä kertaa en aio ottaa sen suurempia paineita tai päästää fomoa pintaan. Tiedän, että kun vauvelo täyttää yksi, iltamenot ovat taas täysin mahdollisia. Ja vuosi menee oikeasti nopeasti.
Kun voi haaveilla vauvasta.
Kaikki semmonen konkreettinen, joka tekee omissa ajatuksissa vauvasta todellisen, tuntuu kivalta.
Huomasin, että meidän Suvun äitiyspakkauksen kamat olivat aika lailla ehtyneet. Monet vauvanvaatteet, joita Didi käytti, olivat poistuneet tässä välissä. Niinpä pitää tehdä täydennyksiä jo koon 56 vauvanvaatteisiin (oletan, että tämä käyttää saman tein 56:a ja koko 50 voidaan skippaa täysin).
Olen vähän kierrellyt kirppiksillä ja tehnyt vähän nettitilauksia vauvan vaatteista. Se on ollut suloista. Vielä pitäisi muutama asia hankkia, kuten ostaa kantokassi.
Olen niin asennoitunut siihen, että tämä synnytys menee kuin edelliset: käynnistettynä, etten ole edes pakannut mitään sairaalakassia. Pääsiäisenäkään en ressaillut mitenkään sitä, että melkein kaikki kaverit ja suku oli poissa Helsingistä. Olin niin varma, ettei vauva lähde syntymään, ettei tehty minkäälaista varasuunnitelmaaa sitä varten, että jos se sittenkin syntyisi. (Siis että mihin tuuppaamme kaksi vanhempaa lasta.)
Eikä se syntynyt.
Mutta syvällä sisimmässä mä kyllä toivon, että tämä käynnistyisi itsestään. OIisi kiva kokea sellainen synnytys. En jaksaisi enää kolmatta käynnistettyä settiä, kun ne on kuitenkin aika rajuja verrattuna siihen, että supistukset pikkuhiljaa kasvaisi täyteen kokoonsa (ja kipuunsa).
Mutta jos menee taas käynnistykseen, niin sitten menee ja se kestetään. Vauva onneksi liikkuu niin paljon ja usein, ettei ole vielä tarvinnut olla yhtään peloissaan sen puolesta. Olen myös tosi tietoisesti yrittänyt karistaa kaikenlaisia ikäviä ajatuksia mielestäni ja vain fiilistellä tulevaa.
Lue myös edelliset raskausviikko-postaukset:
Tai jos edelliset raskausviikkojutut kiinnostaa, niin:
