Raskausviikot 1–4: viime kesä oli onnellinen

Raskausviikot: 0+0–4+6.

Okei, teen jännän valinnan ja aloitan raskausviikkosarjan kertomalla raskausviikoista 1–4 eli ajasta ennen kuin sain tietää olevani raskaana.

Kuten osa ihmisistä tietää, raskauden kesto lasketaan viimeisten kuukautisten alkamispäivästä ja ilmoitetaan täysinä raskausviikkoina ja päivinä. Eli ensimmäinen (1.) raskausviikko tarkoittaa päiviä 0+0–0+6 ja toinen (2.) raskausviikko päiviä 1+0–1+6.

Toisin sanoen, viikoilla 1–2 ihminen ei ole raskaana ja yleisesti kai lasketaan, että ihminen tulee raskaaksi kolmannella raskausviikolla (eli 2+0–2+6). Positiivinen raskaustesti näkyy yleensä joskus viidennellä raskausviikolla, eli (4+0–4+6).

Pakko sanoa, että olen aina ajatellut tämän väärin, koska olen luullut, että se luku menee niin että “neljäs raskausviikko” olisi 4+0–4+6 mutta helvete sentään, se onkin jo viides.

(Tämä on sukua sille, kun puhutaan englanniksi viidennestä vuosisadasta ja tarkoitetaan 400-lukua. Miksi ihmisten pitää tehdä asiat näin vaikeiksi? En tosin tiedä, kuinka usein tulee puhuttua 400-luvusta, mutta raskausviikoista tulee puhuttua aika usein! Ja sen tiedän, että kiitän onneani siitä, etten ollut raskaana 400-luvulla. Tai 1400-luvulla. Tuolloin esimerkiksi Englannissa ajateltiin, että naisten kuuluikin kärsiä kovia synnytyskipuja Eevan perisynnin vuoksi. Tuon ajan “synnytysvyö” eli nahkavyö täynnä kuvia rukouksista ei myöskään herättele synnytyshaluja tai suoranaisesti toimi epirudaalin korvikkeena. En kyllä tiedä, voiko mikään asia maailmassa “herätellä synnytyshaluja”, mutta ainakaan jonkun munkin tuhertama pikku taideteos se ei ole.)

Takaisin nykyaikaan ja nyt yritän skarpata näiden raskausviikkoasioiden kanssa.

Tulin raskaaksi heinäkuussa ja sain tietää asiasta elokuun puolivälissä. Nuo viikot olivat aivan älyttömän ihania.

Elimme huvilalla melko boheemia elämää ilman rutiineita tai aikatauluja. Välillä oli vieraita, välillä oltiin perheen kanssa. Alppu sai katsella elokuvia, Didi nukkui joka päivä pitkät päiväunet. Me lueskelimme terassilla, minä silppusin tontin oksia (ja näin untakin silppuamisesta, se oli niiiin koukuttavaa hommaa), välillä käytiin Turun keskustassa museoissa, välillä soudeltiin järvellä. Tietenkin lapset jonkun verran tappelivat ja rettelöivät, mutta koska en ottanut niistä hetkistä valokuvia, ne hommat ovat aika lailla poistuneet mielestäni.

(Sen sijaan tämän hetken tappelut ovat tuoreessa muistissa. Kuvio menee niin, että Didi sanoo Alppua kakkapökäleeksi ja sitten Alppu suuttuu ja lyö ja sitten Didi uhriutuu, vaikka sokea Reettakin (who ever she is) tietää, että tämä oli Didiltä sanakirjamerkitys veren kaivamisesta nenästään. Ja toisaalta, Alppu come on, sinä olet jo viisi vuotta, älä jaksa provosoitua jostain alkeellisesta kakkapökäle-sutkautuksesta, haasta vähän siskosi mielikuvitusta parempaan vittuiluun!)

Viime kesänä minä kävin joka päivä järvessä uimassa ja tein iltaisin valokuvakirjaa meidän edellisestä vuodesta. Katselin kuvia meidän arjesta ja kävin kurkkimassa makkarissa meidän nukkuvia lapsia ja mietin, että meillä on kyllä tosi tosi kiva elämä.

Toisin kuin edelliskesänä, kun Didi oli 1-vuotias täysin itseään tuhoava otus ja minun päässäni pyöri Kaikki kuluttamisesta -kirjan raakaversio, niin tänä kesänä elämä oli herttaisaa:

2-vuotias Didi jutusteli koko kesän niin hassuja juttuja ja lauleskeli omia laulujaan (se tekee sitä edelleen, hetki sitten hän muun muassa ilmaantui paikalle ja lauloi Pienen pieni veturi -sävelmällä: “Tuli pisu housuun, aamulla kerran.” Tämä oli hänen tapansa ilmaista, että “voikikko auttaa minut potalle”)

Kesällä 2021 minä sain olla täydellisen lomalla, kun Kaikki kuluttamisesta oli saatu vihdoin painoon. Päivät olivat yksinkertaisesti hyvin hyvin onnellisia.

Jotenkin omat haaveet kääntyivät siihen, että olisi ihanaa, jos lapsia olisi kolme. Näin paljon merkkejä, miksi se olisi hyvä asia.

Tyyliin: Meillä on huvilalla neljä makuuhuonetta, minä tykkään parittomista luvuista, olisi kiva olla vielä kerran elämässä raskaana. Tai vakavammin: Rakastan porukkahengailua. Olisi ihanaa, jos olisi jo ihan omasta takaa kunnon määrä ihmisiä. Lisäksi jotenkin tykkään siitä ajatuksesta, ettei elämää voi elää sillä lailla täydellisesti suorittaen, vaan perälauta vuotaa vähän – ja kun lapsia on kolme, on aivan pakko laittaa vanhemmuuden (ja kaiken muunkin) standardeja alaspäin.

Moni kolmen tai neljän lapsen äiti (kuten syvästi arvostamani Erica Åberg elikkäs Emerita of Turku) sanoo, että kolmannesta vauvasta osaa jotenkin nauttia rennosti ja kunnolla.

Silläkin oli merkitystä, että Hanne kertoi minulle kesäkuussa, että heille tulee helmikuussa vauva. Huomasin aika yllättäenkin, että tunsin oloni tästä kateelliseksi.

Olen kirjoittanut siitä, miten kateus voi olla siitä hyvä juttu, että sen avulla saa itselleen selvyyttä omista haluistaan, mikäli ne ovat epäselviä. Sen sijaan se kateus, jota olen aikoinani kokenut, kun olen halunnut vauvan enemmän kuin mitään ja sitä ei ole vielä vuoden yrityksen jälkeen kuulunut, on ollt raastavaa. (Vuosi tuntuu nykyperspektiivissä lyhyeltä ajalta mutta silloin ei.)

Silloin tietenkin kaikki ympärillä ovat tulleet raskaaksi, se kateus ei ollut millään “positiivista suuntaa näyttävää kateutta” vaan aivan uskomattoman vittumaista ja raastavaa paskaa. Enkä toivo sitä tunnetta kenellekään vaikka tiedän kyllä, että luultavasti joku tämänkin postauksen lukeva kokee juuri nyt sitä ja hänelle haluan lähettää silkkaa empatiaa ja lämpimiä ajatuksia. Koska se on aika yleinen tunne, ja se on täysin oikeutettu tunne, vaikkei kukaan tässä minun oikeutuksiani tunteilleen kaipaakaan.

No niin, mutta juu. Eli orastavasti aloin haaveilla kolmannesta. Mutta emme me mitenkään aktiivisesti sellaista alkaneet suunnitella tai yrittää.

Viime kesänä juhlin Helsingin kattojen yllä ystäväni Inkan 40-vuotisjuhlia, kävin kavereiden kanssa baarikierroksella Kalliossa ja vietin ihanaa, vapaata elämää.

Ainakin toisinaan, enimmäkseen kyllä vain köllöttelin lasten kanssa huvilalla terassilla, mutta oli sekin vapaata.

Ja sitten elokuussa aloin epäillä, että jokin on muuttunut.