Kerro nimesi, hyvä ihminen
Didi sai kaakaoonsa sydämen.
Elämä on sarja hetkiä, jolloin toivoisi, että muistaisi jonkun ihmisen nimen.
Olen huomannut, että mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän näitä hetkiä vain tulee. Se on inhimillistä, mutta se on kovin kiusallista. Pahinta on, kun alkaa unohtaa sellaisten ihmisten nimiä, joiden kanssa oli ihan hyvä baarituttu joskus 20-vuotiaana. Sitten sellaiseen törmää kadulla oman kaverinsa kanssa ja haluaisi esitellä kaverinsa sille takavuosien baaritutulle, mutta nimi ei vain tule mieleen.
Joskus mietin, pitäiskö heittää intuitiivisesti vain joku nimi siinä tilanteessa. Mutta olen nopeasti tullut siihen tulokseen, että herran tähden ei. Se olisi kaikkein kiusallisinta, jos esittelisi toisen Eetuna ja hänen nimensä olisikin Aarni.
Minä olen ottanut elämässäni johtotähdeksi sen, että tungen sitä omaa nimeäni ihmisten kasvoille aina kun mahdollista. Jos on pientäkin mahdollisuutta, että toinen ei muista nimeäni, hyökkään heti:
“Me ollaan mun mielestä tavattu, mutta siis mähän olen tosiaan Julia.”
(Hyvä etten äidilleni mene näin esittäytymään.)
Tämä on mun pieni kädenojennus ja apu antaa toisen säilyttää kasvonsa.
Mutta ei tämäkään ole tietenkään yksinkertaista. Joskus ihminen voi myös esittäytyä liikaa. On hirveää, kun olen jollekin ihmiselle esittäytynyt joku seitsemän kertaa. Se on erinomainen tapa saada toinen tuntemaan itsensä mitäänsanomattomaksi ja helposti unohdettavaksi persoonaksi. (Kerran esittäydyin uudelle henkilölle eräissä juhlissa ja sitten kävi ilmi, että hän on jo mun Facebook-kaveri. Tuohon aikaan FB-kaveruus merkitsi jotain.)
Eli juu. Vaikeaa on tämä ihmisen elo.
Onneksi sentään on tämä maailmanlaajuinen pandemia ja moni tapaaminen on siirtynyt zoomiin tai meetsiin ja niissä lukee aina ihmisten nimet, kun laittaa kursorin ihmisen kuvan päälle.
Lue myös muista sosiaalisia tilanteita helpottavista käytänteistä:
Mitä mieltä olette silakkamarkkinoista?
