Sano siitä

lauantai1.jpg

Kuten niin monet suomalaiset tai naiset tai ihmiset ylipäänsä, välttelen konflikteja viimeiseen saakka. Olen ajautunut lukuisiin typeriin tilanteteisiin (esim. vanukas-gate) ihan vain siksi, etten ole pystynyt sanomaan jostain. 

Mikä pahinta, tämä sama sairaalloinen kohteliaisuus vain tuntuu jatkuvan, vaikka kyseessä olisi mun vavvan hyvinvointi. On kamalan vaikea sanoa flunssaiselle kaverille, että älä tule nyt kylään tai kehottaa toistamiseen, että sen vauvan niskaa on ihan oikeasti pakko kannatella, kun sitä pitää sylissä.

Mun äbä sanoi, että nyt pitää sitten vain opetella sanomaan, mikäli vavvan hyvinvointi on uhattuna. Sitten se kertoi omasta kokemuksestaan varoittavan esimerkin: Kun mä olin viisi viikkoa ja isosiskoni Lotta kaksi vuotta, meiän äbä lensi San Franciscoon (isä oli jo siellä perillä, kun se oli hankkinut asunnon meille sieltä). Lentokentällä vähän kummallinen nainen tarjoutui auttamaan äitiä lasten kanssa. Mun äiti oli tuolloin jotain 25-vuotias, inasen liian kohtelias ihminen. Hän ajatteli tuolloin, että oikeastaan saa hyvin lapset kulkemaan itsekin, muttei kuitenkaan kehdannut kieltäytyä, kun kerran tämä nainen auliisti tarjosi apua. Rullaportaissa nainen sitten kaatui kaksivuotias Lotta sylissään. Se oli ilmeisesti ihan kännissä. Onneksi äiti sai napattua Lotan ilmasta, eikä mitään pahaa lopulta käynyt.

Naurettavintahan koko hommassa on se, ettei kukaan yleensä suutu tai loukkaannu siitä, jos niitä vaikka pyytää pesemään kädet, kun ne tulevat vastasyntyneen kotiin. Ihmiset eivät tule vain ajatelleeksi, ainakaan itse en ole tullut. On niin paljon helpompaa avata suu ja sanoa asiasta kuin jälkeenpäin miettiä, tuliko sille lapselle flunssa tai onko sen niskat vääntyneet huonon syliasennon vuoksi kyttyrään, jolloin siitä tulee kampuraselkäinen Quasimodo, joka joutuu muuttamaan Helsingin tuomiokirkon kellotorniin ja lirkuttelemaan sieltä paikallisille romaninaisille ja harrastamaan skitsofreenistä yksinpuhelua patsaiden kanssa.

 

Kuva: Voisin kehottaa tuota poseerailevaa hupakkoa pitelemään vauvan niskaa vähän paremmin. Mutta en vain kehtaa.

 

 

Previous
Previous

Ensimmäinen crapulé

Next
Next

Nautintoa kyllikseen