Suloisen syksyn jälkeen

Joulu on täällä. Se tuntuu hassulta, kun olen jouluharrastanut jo pari kuukautta. Glögikauden aloitin lokakuussa, koristelin kodin marraskuun puolivälissä ja nyt joulukuun olen käynyt ihanissa joulukarkeloissa, soittanut joululauluja ja keräillyt lahjoja.On haikea olo. On ollut niin hirveän ihana syksy, ja tästä luopuminen tuntuu kaihoisalta. Olen joka ilta katsellut nukkuvia lapsiani ja miettinyt, miten pohjattoman kiitollinen olen heidän olemassaolostaan. Aina välillä mieleen on hiipinyt pelko, että tämä kaikki onni voidaan ottaa minulta pois. Jotenkin oma mieli toimii niin, että jos on paljon hyvää, sitä alkaa vähän pelätä. Mutta olen nopeasti sysännyt nämä ajatukset pois, ihan vain siksi että niistä ei ole mitään hyötyä. Nuo pienet kullat ovat minun rakkaita, nyt ja aina.Olen nauttinut Didin jokaisesta naurusta ja ei-niin-hellästä pususta. Juteltiin juuri Kirsikan kanssa, miten vauvaa on vain pakko pussailla jopa sillä lailla aggressiivisesti pitkin kasvoja ja päätä (ja käsiä ja kainaloita ja masua), kun se tuntuu vain niin huumaavalta. Olen lukenut Maggie Nelsonin Argonautteja ja ihaillut, miten hyvin hän kuvaa fyysistä rakkautta omaa lasta kohtaan. Se nimittäin on myös hyvin fyysistä.Olen kävellyt ensin pitkin lämmintä ja vehreää Vallilanlaaksoa, sitten syksynraikkaassa ja kirkkaassa Arabianrannassa ja lopulta pimeässä ja sateisessa Kalliossa. Olen istunut lukuisilla lounailla ympäri Helsinkiä: kaurismäkeläisessä Pompierissa, mutkattomassa Bistro K:ssa, nostalgisessa Arabiankulmassa (söin siellä Alpun vauva-aikana niin usein) ja Viikissä eräässä kauniissa keittiössä.Olen makoillut Oodin ylimmässä kohdassa paksulla mustalla matolla ja katsonut, kun vauvat telmivät vieretysten. Olen sienestänyt Thorsvikin metsässä ja juonut valtavien ikkunoiden talossa nautinnollisen pitkään kahvia, kun lapset leikkivät ympärillä.Olen myös käynyt hyvin kiinnostavien ihmisten kanssa lounaalla ja aamiaisilla. Jutellut vastuullisesta sijoittamisesta, karjankasvattamisesta, omasta lapsuudesta ja vanhemmuudesta ja kohdunlaskeumista. Olen tänä syksynä saanut elämääni ihania ihmisiä, sellaisia joiden toivon oleva pitkäaikaisia ystäviä eikä vain elämäntilannekavereita.En ole käynyt niin paljon taidenäyttelyissä kuin olisin halunnut tai vienyt Didiä vielä yhteenkään vauvoille tarkoitettuun leikkihetkeen. En myöskään ole juuri harrastanut liikuntaa (paitsi se äitipilateskurssi!) tai edistänyt mitään työhommia. Mutta minulla on koko kevät aikaa.Nyt tiedän, että palaan täysipäiväisesti töihin elokuun alussa, ja käytännössä keväällä pitää tehdä jo aika paljon työjuttuja. (En olisi vielä palannut, ellei luvassa olisi niin kivoja töitä, etten mitenkään pysty kieltäytymään niistä.) Tiki jää perhevapaalle huhtikuun alussa.Tuntuu haikealta, että tämä syksy oli ainoaa laatuaan, tällaisia vapaita syys- ja lokakuita ei enää tule. Se on oma päätökseni, mutta silti jo ikävöin. Olen ollut vain niin valtavan onnellinen. Haluan olla jatkossakin näin onnellinen.Naurattaa, kun Noin viikon studion työkaverit sanoivat vuosi sitten, että mikään ei ole yhtä rankkaa kuin toisen lapsen ensimmäinen vuosi. Nämä työkaverit olivat miehiä. Mietin, että voiko olla niin, että se sama shokki vapauden menettämisestä, mikä äidille tulee ensimmäisen vauvan kohdalla, tuleekin isälle vasta toisen lapsen kohdalla, kun äidin on pakko hellittää ja sysätä ihan reippaasti vastuuta kumppanille. En tiedä, mutta jotenkin tämä on ollut itselleni paljon helpompaa kuin ensimmäisen lapsen vauvavuosi.Ainakin tähän mennessä.Nyt aion tehdä jotain ennenkuulumatonta ja poikkeuksellista. (Ehkä onnistun siinä, ehkä en.) Ajattelin laittaa puhelimen ja netin pois kokonaiseksi viikoksi. Rakastan somea, joten tämä tuntuu vähän uhkarohkealta, mutta ehkäpä saan jotain uusia ajatuksia viikon aikana. Pitää vielä ainakin käydä läpi vähän kulunutta vuotta (ja miettiä jatkoon ja ei jatkoon hommia), haaveilla tulevaisuudesta ja tietenkin lukea suuri joukko kirjoja.Ja syödä niin että napa ruskaa.Oikein ihanaa joulua teille kaikille, olette tärkeitä.