Synnytyskertomus 3.0

Nyt on aika.

(Tämä mielellään sillä Leijonakuninkaan apinahahmon äänellä.)

Perjantai: päivä, jona lapseni ei synny

Edellisenä iltana olen mennyt nukkumaan kello 00.20, mutta koska uni ei ole vielä kolmeltakaan tullut (ylläri), olen noussut ylös lukemaan Imagen kansijuttua Minja Koskelasta ja syömään jogurttia. Onneksi vauva liikkuu jatkuvasti, ei tarvitse olla huolissaan.

Aamulla huomaan saaneeni vähän unta ja olo on ihan mukava. Seiskan maissa herätessäni ajattelen: Tänään minä synnytän lapsen.

Vatsassa on perhosia (ja vauva). Olen pakannut reppuun kamat sairaalaa varten edellisenä iltana (tärkeimmät: unisukat, oma yöppäri, sähköhammasharja, puhelimen laturi, kamera, herkkuja ja vesipullo). Suunnitelmani on päästä jo samana iltana köllöttelemään potilashotellin pehmeisiin sänkyihin pienokainen kainalossa. Vappuaattona sitten heräisin pikkuisen kanssa ja lähtisin kotiin, jonne isommat lapsoset tulisivat ja sitten söisimme munkkia ja ihailisimme vaaveloa koko perhe yhdessä.

Näin ei tietenkään tapahdu.

Perjantaina viemme Tikin kanssa lapset päiväkotiin vapun naamiaisasuineen (Alpulla viitta, Didi on prinsessa), ja muistutamme aikuisia, että tänään lasten vaari ja mummi hakevat sitten heidät. Me lähdemme tästä synnyttämään, soronoo!

Alun perin oli tarkoitus mennä Naikkarille ratikalla, mutta olemme sen verran myöhässä, että on pakko tilata taksi. Meillä on nimittäin varattuna käynnistysaika kello 9.00. Aurinko paistaa, taksissa on hyvä fiilis.

Naistenklinikalla tunnelma on leppoisa. Käymme ilmoittautumassa ensimmäisessä kerroksessa. Minä pohdin, ehdinkö käydä kanttiinista hakemassa kahvin. Päätän ehtiä, ja samassa Siiri-niminen kiva kätilö pyytääkin meidät jo sisään ja laittaa anturit vatsani ympärille. Vauvan sydänkäyrää aletaan seurata, minä juon kahvia.

“8.50 jo käyrillä! Hyvät sykkeet, rauhallinen meno.

Sanoin Josille että täällä on aika rauhallista. Hän vastaa ettei vielä ei ole ‘aloittanut mitään’.

???”

Kursiivilla olevat sitaatit ovat puhelimeni muistiinpanoista.

Puoli kymmeneltä pääsemme lääkärin luokse. Hän ultraa vauvan ja arvioi sen vähän yli nelikiloiseksi. Näin itsekin ajattelin. Käy ilmi, että lapsivettä ei juuri enää ole jäljellä, joten meitä ei päästetä enää kotiin. Tilannetta pitää tarkkailla ja lapsi synnyttää mielellään aika pian. Kohdunsuu on onneksi lähtenyt jo avautumaan.

“9.30 No niin praise the lord, vauva tulee tänään! 3 cm auki!”

Aluksi lääkäri miettii kalvojen puhkaisua, mutta soittokierroksen jälkeen käy ilmi, että Naistenklinikan synnytyssalit ovat niin täynnä, että odotellaan mielellään hetki.

Niinpä laittavat minulle ballongin (eli se vesi-ilmapalloasia), jonka tarkoitus on avata kohdunsuuta lisää. Sitten kun se plumpsahtaa ulos (luultavasti noin 4 cm kohdalla eli pian), kalvot voidaan puhkaista (eli tehdä KP).

Lähden ballonki haarojen välissä käynnistysosastolle hengailemaan – vielä omissa vaatteissani.

“10.11 eka kipeä supistus. Ei helvetti, tätäkö paskaa tää oli.”

Ballonki saa supistukset käyntiin. Minulla on ollut pitkin viikkoa öisin hyvin mietoja supistuksia, jotka ovat nähtävästi avanneet kohdunsuun siihen 3 senttiin. Tuntuu, että ne olisi saanut ilmaiseksi, nollatuskilla. Seuraavat sentit vaativat sitten jo työtä.

Osastolla Josi katselee kaikenlaisia mittauslaitteita ja antureita ja pohdiskelee: “Minkä johdon kehtaan repiä täältä irti et saan puhelimen lataukseen?”

Osaston maskipakko harmittaa, sillä olemme kahdestaan verhon takana omassa tilassamme. Mutta noudatamme sitä kuuliaisesti, koska ööö… sosiaalinen normisto on niin tiukassa.

Klo 11 on lounasaika, ruoaksi on soijamakaronilaatikkoa. Josi ei sitä saa, vaan lähtee Burger Kingiin herkuttelemaan.

Minä olen hilpeällä tuulella. Lueskelen Meg Masonin Murhe ja autuus -kirjaa ja nauran ääneen monessa kohdassa.

Jossain vaiheessa katselen ulos ikkunasta ja kysyn Josilta, miksi tangossa liehuu Suomen lippu.

“Koska ei olla vielä osa Venäjää”, hän vastaa lakonisesti.

Käynnistysosaston huone on iso sali, jossa näyttää olevan ainakin neljä sänkypaikkaa. Niiden välissä on verho. Jossain vaiheessa tuohdun, kun kuulen, että vieressä oleva perhe on alkanut kuunnella bongo flavaa kaiuttimesta. Joopa joo, niinpä tietysti, että ihmiset osaavat olla törkeitä!

Sitten kuuntelen hetken ja tajuan, että kätilö kuuntelee heidän vauvansa sydänääniä.

Ihan kiva, etten ryhtynyt huutelemaan, että NYT SE MEKKALA HELEVETTIIN SIELTÄ, TÄÄLLÄ YRITETÄÄN SYNNYTTÄÄ KULTTUURIKODIN LASTA, YLE YKKÖNEN SOIMAAN!!!1

Omituista kyllä, huomaan myös sairaalassa jonkinlaisen omituisen miesvihan nostavan päätään. Kun käyn vessassa ja joku mies meneekin minua ennen koppiin, tekee mieli sanoa että MENEPPÄ KUULE JONNEKIN IHAN MUUALLE ULOSTAMAAN, TÄSSÄ ON VÄHÄN MUILLA BISNEKSET KÄYNNISSÄ.

Tyydyn mulkkaamaan murhaavasti.

Janottaa koko ajan, joten juon vettä ja käyn vessassa koko ajan, sillä yritän pitää rakon tyhjänä, jotta sitten ei tarvitse katetrointia h-hetkellä elikkäs s-hetkellä eli synnytyksessä.

Down underista alkaa valua semmosta veristä limaista moskaa, kuulemma ihan normaalia. Ballongin kuminen putkelo teipattuna reiteen tuntuu kummalliselta pissalla käydessä, mutta ei se satu. Päätän pyytää sairaalakaapua, sillä en halua sen limaisen moskan valuvan mun ainoisiin leggingsseihin (miksen pakannut niitä enempää mukaan?).

Yhden jälkeen supistuksia alkaa olla niin usein, että päätän alkaa mitata elintoimintojani. Olkaa hyvä:

“13.29 pitkä supistus

13.41 supistus 

14.48 lyhyempi supistus 

Vauva potkii ❤️

13.59 supistus 

14.10 supistus 

14.26 supistus 

14.31 supistus 

14.44 supistus 

14.50 kova supistus 

15.10 pääsin käyriltä käymään vessassa ja siellä ballonki irtosi”

Laitan viestiä ystävälleni Mariannalle, joka on niin ikään joutunut ballongin armoille aikanaan.

“Manne kuuluuko tää ballonki nyt heittää roskiin vai säilyttää ja näyttää kätilölle todisteena? Kiusallista, kun se lähti ja en tiedä et olenko joku lapsi joka esittelee kakkapökälettään, jos tungen tämän nyt kätilölle näytille. Et onko se kätilö sillee: Mitä vittua nainen, nyt se verinen pallero helvettiin siitä!”

Marianna sanoo, että heitä se ballonki roskikseen. Kenenkään ei tarvitse nähdä todistusaineistoa siitä, että vesi-ilmapallo has left the building.

Lisää mittausta:

“15.22 supistus, ei kovin kova, alkoi laimeta”

Buu! Ballonki se niitä supistuksia aiheutti, ei tässä vielä oikein mitään tapahdu.

15.27 kätilö saapuu paikalle ja kertoo, että ikävä kyllä kaikki synnytyssalit ovat nyt täynnä (“vain käytävällä ja aulassa on tilaa”), eli kalvojen puhkaisua ei uskalleta tehdä, sillä synnytys luultavasti lähtisi sitten aika nopeasti käyntiin.

"Tässä voi mennä odotellessa tunteja.”

Ja niinhän siinä sitten meneekin.

Neljältä iltapäivällä syön päivällisen. Supistukset ovat poistuneet kehostani.

Välillä kätilö käy kertomassa, että synnytyssalien tilanne on koko ajan huonompi, tilaa ei vain ole missään, mutta odotellaan nyt.

Klo 17.18 “Tosi paha mieli. En haluaisi synnyttää yöllä. Pitääköhän vaan nukkua täällä ja odottaa huomiseen? Toisaalta lapsivettä oli niin vähän. Eikä sitä tiedä, onko huomenna sen enempää tilaa. Ärsyttää tämä kätilö Ullan sanoin ”aivoja sulattava odotus”.

Ulla on niin oikeassa, aivot sulavat. En ole erityisen huolissani vauvasta tai mistään, mutta ihan vain tämä venailu, että päästään synnyttämään sitten kun jostain vapautuu huone, tuntuu yllättävän nihkeältä.

Klo 18

“Kaikki salit edelleen täynnä, saatiin lupa lähetä kävelylle, kunhan takas ennen kasia.”

Ja mehän lähdemme. Jostain syystä tekee mieli nähdä merta, joten kävelemme suorinta tietä merenrantaan, joka sattuu olemaan juuri Kesärannan kohdalla. Pohdiskelen, mahtaako Sanna Marin olla kotosalla ja mietin, että olisin kyllä mieluummin nyt hänen kanssaan bailaamassa kuin sairaalakaapu päällä hampparoimassa.

Istumme penkillä rannassa, katselemme haalariasuisia hilpeitä opiskelijoita ja olo on ihan vain absurdi.

Tulee pissahätä, parempi lähteä takaisin sairaalaan. Takaisintulomatkalla haluan, että Josi ottaa minusta kaurismäkeläisen kuvan, jossa näyttää siltä kuin vetäisin röökiä synnärin edessä. Jälkikäteen en osaa sanoa, mistä tämä toive kumpusi. Viimeisiä raskauden aiheuttamia mielitekoja?

Klo 20

“Taas käyrillä, ne on onneksi hyvät.”

Odotellaan, rupatellaan, kärvistellään. Yritetään miettiä, pitäiskö tässä jotenkin vaatimalla vaatia sitä käynnistystä vai nukkua yön yli ja kokeilla seuraavana päivänä uudestaan. Päivä on ollut pitkä, ja pelkään, etä voimat ovat synnytystä varten loppu sitten joskus yöneljältä, jos olen vain valvonut.

Tuntuu kummalliselta, että tämä on ikään kuin meidän päätettävissä. Yritän penätä kätilöltä mielipidettä, että WHAT WOULD KÄTILÖ DO, mutta hän sanoo, että saan päättää itse: odotellaanko että saleja vapautuisi vai ei.

Pian käy ilmi, että salit ovat todella todella täynnä, kuulemma myös kaikissa muissa Uudenmaan synnytyssairaaloissa on sulut ja ylimääräiset synnyttäjät lähetetään Naistenklinikalle. Olen kuin Neitsyt Maria (ilman neitsyt-osaa): EI OLE TILAA SYNNYTTÄÄ.

Puran kaiken katkeruuteni äidilleni, jolle lähetän tulikivenkatkuisen viestin (muistakaa konteksti, olen synnytyshuuruissani):

“Tuntuu inhottavalta. Vauva pitäis mielellään saada ulos mahdollisimman pian, koska sitä lapsivettä on niin vähän, mutta ei ole mitään paikkaa synnyttää sitä. Silti asiasta koko ajan kysytään mun mielipidettä, ja keskustelu päättyy aina siihen, että ”katsotaan kahden tunnin päästä uudestaan, nyt ei voi tehdä mitään, koska ei ole saleja, kätilöitä tai lääkäreitä. Mutta ei kannata kuitenkaan nukkua, vaan valvoa koko yö ja KATSELLA KAHDEN TUNNIN PÄÄSTÄ UUDESTAAN, JOSKO SITTEN.”

Nukuin viime yönä klo 04–07, tänä yönä en sitten ilmeisesti ollenkaan. Kivaa synnytystä mulle!

Ai niin, kätilö sanoi myös, että huomenna aamulla luultavasti pitää laittaa uusi ballonki ennen kalvojen puhkaisua, koska tää on luultavasti mennyt taaksepäin. Eli sama koko paska alkaa huomenna uudestaan, ja salit on sit taas täynnä ja jokainen kadun juoppo menee sinne saliin ennen mua vääntämään ulosteena lattialle ilokaasuhuuruissaan, KUNHAN MINÄ EN VAIN PÄÄSE SYNNYTTÄMÄÄN.

Ja kivaa on myös se, että olen TÄYSIN YKSIN tällä osastolla, mutta silti on maskipakko: jopa nukkua pitäisi maskin kanssa.”

Klo 22.30

“Salit edelleen täynnä, sovitaan et klo 00 katsotaan uudestaan. Lähetän Josin kotiin koska en jaksa sen levottomia paska energioita.”

Jep, olen myös hieman turhautunut puolisooni, joka jatkuvasti kyselee: “Mitä sä luulet että seuraavaksi tehdään? Mitä sä ajattelet?” Sillee öö, mä olen kuullut ihan samat jutut kuin sinäkin, MISTÄ MINÄ TIETÄISIN. EN MINÄ JAKSA KANANTELLA NYT SINUN TUNTEITASI, HALUAN KANNATELLA VAIN ITSEÄNI.

Josi lähtee taksilla kotiin. Minä jään osastolle, olo on apea. Yhdentoista jälkeen kätilö vapauttaa minut: Mene nukkumaan, ei niitä saleja varmaankaan enää tänään vapaudu.

Klo 23.20

“Sain unilääkkeet, huomenna uusi yritys!”

Parasta synnytyssairaalassa:

1. Lääkkeet (unilääkkeet, kipulääkkeet, kaikki lääkkeet – sairaalassa saa syödä/impata/ottaa suonen sisälle semmosia lääkkeitä, mistä voisi vain unelmoida kotona, kuten vaikka pään tainnoksiin kalauttavia unilääkkeitä)

2. Ihanat kätilöt

3. Vauva

Klo 03

“Heräsin ja kävin vessassa, niiin kiva et sain nukuttua!!!

Klo 04.30

“Heräsin taas, en tunne vauvan liikkeitä. Pyydän kätilöä että se laittais käyrille. Vauvan sydänääni on hyvä ja supistuksiakin on. Ja kuulemma tilaa saleissa, kyllä tää tästä!!!”

Lauantai: päivä, jona lapseni syntyy

En saa enää käyriltä päästyäni unta, sillä pikkuhiljaa kehoa alkaa taas supistella. Tällä kertaa ihan luomusti, aika jees!

Muutaman tunnin unet ovat tehneet taikoja, katkeruus on poistunut sielustani ja olo on taas toiveikas. Supistukset tuntuvat tervetulleilta. Saan kätilöltä Tens-laitteen, jonka turboasetus oikeasti auttaa. Kunhan sen muistaa säätää pois turbolta aina silloin, kun supistus on ohi.

Alan pian merkitä supistuksia ylös:

5.46 Eka kunnon kipeä supistus, ohi 20 laskiessa. Sain parasetamolin

5.55 toka 20 hengityksen supistus

6.04 aika kova jo

6.15 vessassa (ja vitsi miten ihanaa, sain vielä kerran kakattua!!!!!) oli kyl niin tiukka et meinasin oksentaa (jossain vaiheessa muistan oksentaneeni, mutta ikävä kyllä en ole merkannut sitä puhelimeni muistioon, jää siis mysteerioksuksi)

6.22 aika pahoja jo! Onneksi puoli kasilta saa aamupalaa, se on tällä hetkellä mun seuraava maali

6.29 ai ai ai!!!!! Taas 20 laskiessa onneksi ohi!

6.37 alkaa olla tosi tiukkoja

6.40 uuuuh

6.44 taas

7.21 Streptokokkitulos on positiivinen, saan antibiootin. Tuntuu kuin olisin joku saastainen eläin, mutta ilmeisesti 40 % aikuisista kantaa tätä. Enpä tiennyt.

Tähän loppuu omat muistiinpanoni. Soitan Josille ja sanon, että tule PIAN. Hän tulee. Seuraavat tunnit ovat vähän sumuisia. Supistukset kovenevat ja kovenevat ja niiden välissä oleva tauko muuttuu melko olemattomaksi. Olen todella tuskissani. Aamupala jää syömättä, ei mitään saumaa enää saada mitään alas.

Jossain vaiheessa Josi saapuu. Alan pyydellä melko painokkaasti, että Josi järjestä mut synnytyssaliin täältä käynnistysosastolta. En pian pysty siihen matkaan enää itse.

Minulla on vähän hataria mielikuvia siitä, että pian sitten pääsenkin sinne synnytyssaliin ja katselen supistusinfernossani matkalla naisia, jotka istuvat pyörätuoleissa matkalla jonnekin vauvat sylissään. Olen heille hyvin, hyvin kateellinen. Samalla tiedän, että vielä koittaa minunkin vuoroni.

Joskus ehkä kasin maissa saavumme synnytyssaliin. Meillä on vastassa aivan super kiva kätilö. Hän ottaa minut ja kipuni välittömästi tosissaan ja ohjeistaa heti ilokaasun iloihin.

Makaan ison synnytyssalin sängyllä ja heijaan. Kaasu ei enää auta.

Vetelen sitä muodon vuoksi muutamat supistukset – mutta hei, ei tänne mitään kaasuja olla tultu hakemaan.

Sanon taikasanat, jotka hävittävät maailmasta tuskan ja murheen: “Saisinko pian epirudaalin. Eli siis nyt heti.”

Ja minähän saan. Lääkäri ilmaantuu välittömästi tuuppaamaan selkäytimeeni neulaa.

“Tule tänne ihan sängyn reunalle. Nyt minä pesen desinfiointiaineella sun selän. Nyt puudutan sitä vähän ja nyt laitetaan neula. Nyt sun pitää olla aivan paikoillaan.”

KRUNTS!

And I am in for a treat!

Jännä tunne, kun neula kruntsahtaa selkärangan läpi. Mutta koska se on paikallispuudutettu, en tunne mitään. Paitsi pian pehmeän tunteen, kun kipulääke alkaa valumaan tuskaiseen elimistööni.

Elämä on ihanaa, ihanaa, ihanaaaaaaaaa.

Tätä tunnetta tänne tultiin hakemaan ja nyt se on saatu. Olen perinpohjaisesti ja syvästi onnellinen. Ensin vaivun vain sellaiseen onnen horrokseen. Kaikki kipu on tiessään, minua väsyttää, olen kuin auringossa nautiskeleva kissa.

Kätilö (hitto kun en muista enää hänen nimeään) kehottaa, että pitäisi nousta ja vähän jumpata, jotta saisi supistuksia aikaiseksi – epiduraali saattaa muuten viedä ne.

Minun ei tekisi mieli. Olen niin väsynyt, haluaisin vain levätä ja nautiskella olostani. Fiilistellä.

Yritän kuitenkin nousta ylös. Ei mitään saumaa, päässä sumenee ja jalat pettävät alta. Verenpaine on laskenut niin matalaksi, että melkein pyörryn. Saan nopeasti jotain lääkettä, joka nostaa verenpainetta. Sitten olo onkin hetkessä jo ihan sellainen, että pieni jumppa ei ole lainkaan pahitteeksi.

Ja minhän jumppaan! Laitan musiikkia kuulokkeisiin, muistaakseni Justin Bieberiä ja Antti Tuiskua.

Syvä kiitollisuus kätilöä kohtaan vyöryy ylitseni ja tekee mieli “korvata” aiemmat tunnit, kun olen ollut “vähän hiljainen ja juro”.

Niinpä alan antaumuksellisesti JUTUSTELLA hänen kanssaan. Kyselen, mistä on kotoisin, koska murre (Joensuusta) ja pian puhutaankin jo Pohjois-Karjala-projektista (koska verenpaine).

Suosikkekeskusteluni on se, kun päivitellään yhdessä sitä, kun nykyään on niin paljon sellaisia matkasynnytys-juttuja mediassa, ja niissä aina se isä esitetään jonain sankarina. “Isä toimi kätilönä.” Kyllä se on se äiti, joka sen työn tekee herran tähden!!!!!

Jälkikäteen mietin, että kuinkahan paljon tällaista päihtyneiden synnyttävien ihmisten paasausta kätilötkin joutuvat kestämään. Sitä vain epiduraalihuuruissa on kuin pahimmissakin kiljukänneissä valmiina kertomaan toiselle aivan kaiken.

Klo 11

Jatkan iloluontoista bailuani. Olen niin onnellinen, että voisin räjähtää: ei kipuja, olen epiduraalihumalassa.

Josi lähtee käymään puoli kahdeltatoista lounaalla.

Vauva ei tahdo pysyä sydänkäyrällä, joten kätilö ehdottaa, että laitetaan anturit sen päähän suoraan kiinni. Tämä tarkoittaa myös sitä, että kalvot pitää puhkaista – mikä niin ikään edistää synnytystä.

Kohdunsuu on vasta 6 cm auki, joten töitä on vielä tehtävä.

Seuraavaksi Josin muistiinpanot aiheesta (vaadin häntä toimimaan kirjurina):

“12:22 kalvot puhkaistiin

12:55 pissa

13:00 toinen epiduraali

14:00 oksitosiinia 15 mg

1430 panadolia”

Kivut alkavat pikkuhiljaa palata, mutta hätä ei ole suuri, sillä epiduraalia saa lisää, ah!

Tässä vaiheessa käy kuitenkin niin, että supistukset sammahtavat aika lailla. Niinpä joudutaan laittamaan oksitosiinia. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että vauvan sykkeet nousevat niin koviksi, että oksitosiini pitää lopettaa. Saan suoneen panadolia, jotta vauvan lämpötila saataisiin laskemaan.

Kohdunsuu ei näytä aukeavan. Tämä onkin ikävä juttu.

Jos kohdunsuu ei aukea, mutta vauva pitää saada nopeasti ulos (koska sitä lapsivettä ei enää ole kohdussa), niin tässä joutuu alkaa harkita keisarileikkausta. Blaah, ei tekisi mieli sitä, koska tähän mennessä hommat ovat menneet niin hyvin. Mutta samalla ajattelen, että eipä sillä nyt niin väliä ole. Minä haluan elävän vauvan, kaikki muu on täydellisen toissijaista.

En ole syönyt iltapalan jälkeen, enkä syö nytkään, sillä on mahdollisuus, että joudun leikkaukseen.

Klo 14.45 Kätilö vaihtuu. Kertaamme hänelle tilanteen. Sovitaan, että käyn pissalla ja sitten tsekataan kohdunsuun tilanne.

Ja minä menen sinne pissalle. Alkaa supistaa tosi kivuliaasti, enkä saa pissaa millään tulemaan. Ponnistan ja ponnistan pissaa, suuntaan kaikki ajatukseni virtsarakkooni, mutta ei. Välillä nojailen vessassa pöytään ja otan supistuksia vastaan, sitten jatkan pissaamispyrkimyksiä.

Menee monta supistusta. Huutelen kätilölle, että odota hetki, yritän vielä saada pissaa ulos. Hän vastaa, että joskus epiduraali aiheuttaa sen, että pissaaminen on vaikeaa, kun tunto menee. Mutta yritä vain.

Ei tunnu siltä, etten tuntisi. Tuntuu, että jokin pissan on tiellä. Isosti.

Luovutan ja tulen vessasta ulos. Ei se tule.

Menen makaamaan sairaalasängylle ja kätilö näyttää, että virstarakko on aivan pullollaan, se on isona möykkynä alavatsani päällä, suorastaan luonnottoman näköinen.

Ja hän kertoo myös kivan uutisen: Pissa ei tule, koska pää on sen tiellä. Olen kymmenen senttiä auki!!!!!

15.10 Kätilö sanoo, että kyllä se nyt syntyy. Hän vain katetroi pisssan ensin tieltä pois. Ja sitä tulee paljon. Supistuskivut myös helpottavat heti, osa taisi olla vain virtsarakkokipua. Ja muutenkin, supistukset ovat aina vähän kivuliaampia, jos on kova pissahätä.

Nyt voisi sitten alkaa ponnistaa.

NYTKÖ!! MITÄ!!! EN OLE HENKISESTI VALMIS TÄMMÖISEEN!!

Mutta kyllä taidan kuitenkin olla, tähän hetkeen olen tähdännyt oikeastaan viimeiset yhdeksän kuukautta. Tuntuu, että minulla on voimaa tarpeeksi tähän.

Alun perin ajatus oli synnyttää kontillaan, mutta koska kaikki on edennyt niin nopeasti, päätämme vain hoidella tämän hups hei selällään puoli-istuvassa asennossa maaten.

Epiduraalin teho on laskenut (itse asiassa oli ollut puhetta kolmannesta annoksesta), joten tunnen selvästi supistukset. Ja ensimmäistä kertaa elämässä tajuan kunnolla, mikä hyöty ponnistusvaiheessa supistuksista on. Tai siis: ponnistaminen AUTTAA supistuksiin. Se vie supistuskipua selvästi pois. Tämähän on täysin nerokasta.

Kätilö on kokenut ja taitava. Hän antaa ohjeita:

Josi, mene sängyn yläpäähän, nosta Juliaa vähän ylöspäin, paina hänen leuka rintaan.

Julia, ota molemmilla käsillä kiinni polvitaipeista, jotta saat voimaa supistamiseen. Ja nyt. Anna mennä.

Ja minä annan: YNGGGGGGH!

Olen oppinut edellisistä synnytyksistä, että ponnistaessa ei huudeta, vaan kaikki energia laitetaan ponnistukseen.

“Vau, sinä ponnistat todella kauniisti”, kätilö kehuu.

Ai että, hän on taitava. Tietää mistä naruista vetää. Jos minua kehuu, minut saa tekemään ihan mitä vain – haluan olla kehujen arvoinen.

Ja niin siinä käy, että kun ollaan kunnolla tositoimissa, niin ensimmäisen supistuksen kohdalla syntyy pää.

Se oikeasti syntyy, ihan heti!

“Odota hetki, odota seuraavaa supistusta.”

Miten tämä voi olla näin helppoa, miten se pää tuli JO NYT. (No, ehkä sen takia, että ponnistin sitä juuri äsken noin 15 minuuttia vessanpönttöä kohti.)

Ja sitten tulee seuraava supistus ja YNNNNGGGGH!

Ja vauvan limainen keho luikahtaa ulos. Ja sitten iso, turvonnut, hirmuisesti huutava otus nostetaan ulos ja ilmaan.

Siinä hän on. Siinä hän todella on. Minun rakas, rakas, rakas poikani.