Vauva on puoli vuotta ja minä kestän sen

Vauvavuosi jakautuu kahteen osaan: pikkuvauvuuteen ja isovauvuuteen. Nyt olemme auttamattomasti siirtyneet isovauvuuteen.

Oli tarkoitus puhua vauvasta, mutta oikeasti haluan puhua vain minusta ja minun tuntemuksistani.

Nimittäin. Vauvan ensimmäiset kuukaudet olin aivan hirveissä haikeuksissa, kiitollisuuksissa, suoraan sanottuna ahdistuksissa siitä, että aika kuluu liian nopeasti. Että tämä on minun viimeinen vauva, ja mitä sen jälkeen? Elämänvaiheet seuraavat toisiaan, ovia sulkeutuu, lopussa odottaa kuolema.

En olisi voinut etukäteen arvata, että syntymä aiheuttaa minussa niin paljon kuoleman ajattelua. Sitä miten nopeasti elämä menee. Ja meneehän se, esikoinen on jo kuusi vuotta, sai juuri postissa ekaluokkalaisen infopaperit.

Pikkuvauvan äärellä on ollut niin ihana pesiä, maata liikkumattoman olennon vieressä rauhassa, nuuskutella ja halia sitä. Se on pieni, ihana, suloinen. On aikaa ajatella ja tuntea, kokea ajan kulu.

Mutta onneksi pikkuvauvoista tulee isovauvoja, sillä tämänkaltainen väkevä tunteminen vie minun sydänparkani aivan hävityksen rajoille. En vain voi koko ajan olla vereslihalla ajan kulusta.

Nyt isovauvan kanssa ei onneksi ehdi. Se hymyilee, kikattaa, kaipaa leluja tutkittavaksi, hamuaa hampaattomilla ikenillään minun leukaa pussattavaksi, kääntyilee (oppi juuri viikonloppuna kääntymään takaisin vatsalta selälleen). Uskon, että aika pian se myös ryömii, nyt vasta vetelee sellaista 360-ympyrää.

Se on pikkuhiljaa myös alkanut maistella ruokaa, ja nyt ei ole enää tekosyitä jatkaa pelkällä laiskuuden ohjaamalla maitobisneksellä: ruokaa on annettava, se on 6 kuukautta. Ja iloista kyllä, hän syö! Lusikasta vetelee ainakin jonkun verran kaupan valmisjuttuja, joita olen kiikuttanut kotiin. Vielä ei oikein osaa tarttua mihinkään. Kun oppii, niin aion vain sormiruokailuttaa, koska se on niin paljon helmpomaa kuin tuo syöttäminen. (Vanhemmuuteni kulmakivi: laiskuus.)

Se nauraa niin ihanan hersyvästi isosisarustensa jutuille, katsoo heidän suuntaansa aina valppaasti pienet innokkaat silmät uteliausuutta täynnä. Se on niin uskomattoman suloista, miten jo tuo pikku pötkylä haluaa olla messissä. Se kestää hyvin paljon Didiltä höykytystä, kunnes sitten lopulta jonkun viimeisen naamanvääntelön tai suoranaisen lyömisen jälkeen purskahtaa itkuun.

Edelleenkään se ei mitään yli puolen tunnin päiväunia oikein nuku, mutta yöt menee aika kivuttomasti (kipua aiheuttaa isosiskon kauhukohtaukset). Nukahtaa imettämiseen, mutta yöllä kelpaa usein myös tutti. (Kiitos ja ylistys, syö tuttia!)

Paitsi silloin on kyllä horror, kun se on kipeä (saa päiväkodista kaikki nuhat ja yskät) ja itkee aivan lohduttomasti heräillen läpi yön. Ne on kauhujen öitä, yhden niistä koin Turussa Sofian luona. Uuuh!

Vaihdettiin ratasistuimeen, ja nyt viihtyy pikkuisen paremmin vaunuissa, mutta mieluiten matkustaa edelleen kantorepussa.

Se on niin hirveän ihana. Mutta sen verran iso se jo on, tai sitten minun sydän on jo vähän paatunut, etten enää ihan joka hetki mieti, miten hirveän kiitollinen tästäkin hetkestä olen. Vaikka olenhan minä, jokaisesta hetkestä.