Takaisin lapsuuden vappuun

Mun mielestä vuoden paras juhla on vappu. Se voittaa juhannuksen ja uudenvuoden, joulu saattaa olla ehkä jaetulla sijalla... tai nää, vappu on paras.

Lapsena rakastin sitä, kun mentiin Turun Kauppatorille, äidillä ja isällä oli yllä beiget trenssitakit ja ylioppilaslakit ja sitten saatiin valita ne pallot. Simaa, tippaleipiä, serpentiiniä, itse paistettuja munkkeja. Äbä ompeli meille tosi hienoja naamiaisasuja päiväkerhon ja koulun juhliin. Ongelma oli vain se, että mä aina keksin jotain vähän liian eksentristä (kerran halusin olla esimerkiksi Weetabix-muropötkylä), ja liialla omituisuudella ei niitä pukukisoja voitettu.

Lapsuuden vaput ovat muodostaneet pohjan, mille rakentaa iloa kevään tulosta. Pystyn edelleen palauttamaan mieleen sen taianomaisen fiiliksen, kun tietää, että tästä se kesä lähtee käyntiin. Aikuiset ja lapset ovat yhtä riehakkaalla tuulella, kaikkia lapsettaa. Koko elo tuntuu jännittävältä ja juhlavalta, ilmassa on salaperäisiä toiveita tulevasta.

Teininä rakastin sitä, kun kokoonnuttiin kavereiden kanssa Turun Kupittaan puistoon Upcider-pullot Eastpak-repussa hölskyen. (Silloinen poikaystävä oli luonnollisesti väärentänyt mopokorttinsa syntymävuoden, sillä kaikki tiesivät, että Aku Ankka -lehden sivunumerofontti on täsmälleen sama kuin ajokortin numerofontti. Nerokasta!) Tuolloin myös sattui ja tapahtui kaikenmoista, mutta onneksi ei koskaan mitään hirveän vaarallista. 

Kerrankin löydettiin keskellä yötä pusikosta hyvin sekavassa tilassa oleva mimmi, etsittiin sen puhelin ja soitettiin sen äidille. Kun sen äiti sitten tuli hakemaan sitä, se oli tosi vihainen meille. Ehkä se ei tajunnut, että me ei oltu sen tytön kavereita ja päästetty sitä juomaan itseään siihen kuntoon. Omassa kaveripiirissä ei oltaisi kyllä koskaan jätetty ketään minnekään puskaan yksin saamuneena. 

Opiskelijana rakastin, miten eeppisiä karkelointeja vaput olivat. Vappua vietettiin kokonainen viikko. Trivial perseet -kisassa suunnistettiin naamiasasuissa ympäri Turkua ja vastattiin Trivial Pursuit -kysymyksiin, minkä jälkeen sai juoda aina sen värisen snapsin, millä teemarastilla oltiin. 28-tapahtumassa juotiin tuopit Turun bussi numero 28:n reitin jokaisessa baarissa. Ja itse vappuaatto oli kaikkein siistein, milloin muulloin ihminen laittaa aamulla herätyskellon soimaan, jotta ehtii varmasti käydä kaikkien ainejärjestöjen booleilla oman kuppinsa kanssa?

Väitän, että Turku ei ole joulukaupunki, vaan sen todellinen luonne on vappukaupunki: Jos ikinä menette Turkuun vappuna, niin suunnatkaa ehdottomasti kello 18 Taidemuseonmäelle. Veikkaan, että lähemmäs militaristista kansanhurmosta ei Suomessa pääse. Kun Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja pidettyään pompöösin opiskelijoiden oikeudet -puheen kehottaa ihmisiä: "Ylioppilaat, lakki päähän", massiivinen valkoinen aalto pyyhkäisee mäen ylhäältä alas, ja pian koko Turun keskusta on ihan valkoisenaan. Skumppapullot poksehtelevat, kylmät väreet kulkee selkäpiitä pitkin. Paatuneinkin vapunvihaaja herkistyy. Olen aina ihmetellyt, miksei jengi käytä täällä Helsingissä ylioppilaslakkeja, kun Turussa se on kaikki kaikessa.

Aikuiselon vapuissa olen rakastanut uutta perinnettä, vappuetkoja meillä: Helsingissä olen jo viitisen vuotta putkeen järjestänyt munkinpaistoetkot meillä Hermannissa, minkä jälkeen on menty Vallilan vapputansseihin. "Vaivaa sitä taikinaa niin pitkään, et sormet irtoaa", käski yhtenä vappuna eräskin Saara, mikä on jäänyt lentäväksi lauseeksi. (Tarkoitti siis, että munkkitaikina irtoaisi sormista.)

Vallilan vapputansseista on suunnattu milloin mihinkin, tärkeintä on ollut se, että kaikki kömpivät darudepäissään koloistaan seuraavaksi päiväksi piknikille Ullanlinnanmäelle. Ja siellä skumppa sanoo taas poks.

Ensimmäinen oma perhevappu laittaa kuitenkin tämän perinteen ainakin tänä vuonna poikki, koska bebben kanssa 30-50 ihmisen kutsuminen kotiin riekkumaan tuntuu liian haastavalta.

Ja tuossa pari viikkoa sitten ajatus iski muhun: Nyt me aletaan muodostaa meidän pojalle sitä pohjaa, jolle hän voi vappufiiliksensä rakentaa! Ja tietenkin haluan, että sille syntyy ihan yhtä ihania muistoja vapuista kuin mitä mulle on syntynyt. Mun suuhun nousee aina vähän oksennusta, kun näen sen "Sinun arkesi on jonkun lapsuus" -julisteen, koska se tuntuu niin kummallisen syyllistäviltä. Mutta nyt olen silti alkanut tajuta, että minun vappujuhlani on oman poikani lapsuuden vappu.

Jotenkin olin ajatellut omituisesti, että "no tänä vappuna ollaan vähän iisimmin, mutta ensi vappuna sitten taas riekutaan". Kunnes tajusin, että ööö, en mä saa takaisin niitä vappuja, jolloin vetäisen huiviin pullon skumppaa kello 12. Koska yhtä lailla tuo poika on mun seurassa myös vuoden 2017 vappuna, enkä mä sen läsnä tietenkään ala mitään dokailla! Ja sitten tajusin, että hulluutta, mähän alan käytännössä siis viettää tästä lähtien lapsiperhevappuja. "Captain obvious reporting for duty!" joku siellä naurahtaa, mutta mulle tämä oli ihan oikeasti uusi oivallus.

Kun asiaa vähän makustelin, niin musta on oikeastaan aika suloinen ajatus siirtyä tähän seuraavaan vappuvaiheeseen: Ostan pojalle vappupallon (en tosin vielä tänä vuonna, koska tällä hetkellä sille koko elämä on yhtä isoa vappupalloa) ja -huiskan, ja sitten mennään Hakaniemen vapputorille, ja mulla ja Tikillä on ne trenssit ja ne ylioppilaslakit. Ja pojalla on se kutkuttava kevään tulon riemu rinnassa ja ihana tunne siitä, että sen vanhemmat ovat yhtä riehakkaita ja iloissaan kuin sekin. Ja elämä tuntuu heliumin kevyeltä.

Kuva pari vappua sitten Anjasta ja Katarinasta Ullanlinnassa. Kyseinen vappu sisälsi myös yhden kiinalaisen morsiussängyn.