Tarvitsin tauon lapsesta (ja levitän huonoa lapsiperhebrändiä)
Viimeiset päivät ennen Alpun loman alkua se sairastui kesäflunssaan ja oli kotona pari päivää. Tämä tarkoitti sellaista raivostuttavaa kitinä-ääniraitaa, joka pyöri taustalla taukoamatta. Hoin koko ajan itselleni, että pikkuisella on paha olla ja siksi sitä itkettää. Mutta välillä, kun se ei suostunut juurikaan syömään, halusi vain juoda maitoa, uikuttaa ja katsoa Ryhmä Hauta, mulla alkoi mennä hermo. Ylipäänsä mulla on nyt viime aikoina ollut pinna lapsen kanssa käsittämättömän kireällä.
Ukkelilla on uhmaikä, ja se on täysin luonnollista. Ei mitenkään erityisen paha tai raskas, mutta uhmaikä kuitenkin. Ja se ajaa minut välillä aivan hulluuteen. Tiki lähti ystäviensä kanssa viikonlopuksi mökille, joten mä olin lapsen kanssa kahdestaan (tai no, oltiin Turussa ystävien kanssa, mutta pointti on, että vastuu lapsesta oli täysin minulla). Hermo kiristyi ja kiristyi, ja lopulta teki mieli vain karjua joka asiasta lapselle. Esimerkiksi silloin, kun se heitti yhtäkkiä molemmat kenkänsä keskelle lasten kahluuallasta. Ja kerran karjuinkin (mutten siitä kahluuallasepisodista, koska se mua sitten kuitenkin vain nauratti).
Maanantaina tehtiin vahdinvaihto. Tiki otti Alpun ja lähti sen kanssa Tampereelle ja minä sain lähteä Helsinkiin yksin ja olla monta päivää yksin. Tuntui kuin valtava taakka olisi vierinyt pois hartioilta. Junassa matkalla Turusta Helsinkiin vain nautiskelin siitä, ettei mun tarvitse olla kenellekään mitään juuri nyt.
Tämä yksin vietetty aika on ollut suoraan sanottuna henkireikä. Miltei itketti ilosta, kun saavuin kotiin, ja siellä oli käynyt siivooja. Sain ihan rauhassa vain olla. Makoilin sohvalla, söin vanukasta ja katsoin Netflixistä Sinkkuelämää ilman, että sitä ennen olisi pitänyt ottaa nukutustaistelu lapsen kanssa. Aamulla herääminen tyhjässä kodissa tuntui taivaalliselta. Jos rehellisiä ollaan, en kaivannut myöskään Tikiä yhtään. En ole pitkään aikaan saanut olla kotona yksin noin pitkää aikaa.
Joku kysyi mun edellisessä pikku mussutuksessani ihan hyväntahtoisesti, että jos lapsesta niin kovasti haluaa lomaa, niin uskaltaako sellaista hankkiaka ollenkaan. Tämä oli ihan relevantti ja hyvä kysymys. Toisaalta luin myös Kauppalehdestä taannoin kolumnin, jossa kolmekymppinen miestoimittaja kertoo, miten "lapsiperhe-elämä on brändätty Suomessa huonosti". "Syntyvyyden kannalta toimivampaa olisi varmaankin, jos julkisessa keskustelussa korostettaisiin, miten lapsi ei välttämättä muuta kaikkea ja elämä jatkuu", hän kirjoittaa.
Tämä kolumni aiheutti minussa suurta suurta raivoa, koska siinä oletetaan, että olisi joku taho, joka haluaisi brändätä lapsiperhe-elämää jollain lailla. Ikään kuin lapsiperhe-elämä olisi samanlainen myyntituote kuin matka Aasiaan, jonka voisi kaupata dink-talouksille. Kuka tämä taho sitten oikein olisi? Olen ennenkin puhunut tästä, mutta mielestäni on käsittämätön ajatus, että olisi jonkun ihmisen tai ihmisryhmän vastuulla suostutella muita ihmisiä hankkimaan lapsia ja perustamaan perhettä.
Ikään kuin tällainen puhe, jota minä nyt tuotan, eli kerron miten raskasta edellisviikko lapsen kanssa oli, olisi jotenkin epäisänmaallista, koska näin saatan vaikuttaa johonkuhun niin, että tämä ei sittenkään hanki lapsia, koska ajattelee, että se on raskasta. (Enkä aio edes puhua siitä seikasta, että ei lapsettomuus nyt oikeasti mistään brändistä johdu, vaan kyse on paljon monisyisemmästä asiasta, josta on tehty kiinnostavaa tutkimustakin juuri. Pakko ehkä palata aiheeseen myöhemmin.)
Mielestäni olisi vain falskia joko ylistää tai haukkua lapsiperhe-elämää. Minä teen molempia, koska lapsiperhe-elämääni kuuluu paljon upeita ja paljon paskoja juttuja. Voin aivan kirkkaasti sanoa, että lapsen saaminen on heittämällä kivoin asia, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Lapsen saatuani olen paljon onnellisempi kuin vaikka viisi vuotta sitten. Lapsi tuo elämääni sellaista sisältöä ja merkitystä, jota en voinut edes kuvitella saavani. Voisin helposti listata vaikka sata ihanaa asiaa lapsen saamisessa, listalta löytyisi esimerkiksi se, kun lapsonen tulee pyytämään kikatellen, että leikitään lentokonetta tai nostaa pippistään ja sanoo: "Hyvää päivää."
Mutta koska asiat eivät ikinä ole mustavalkoisia ja joko tai, niin totta kai minun pitää saada ommoo lommoo lapsesta. En minä jaksa tehdä mitään muutakaan asiaa 24/7, olivat ne sitten kuinka ihania juttuja tahansa, tyyliin nukkua, syödä jokirapupitsaa, katsella televisiota, makoilla auringossa... Ei ole mitään yhtä lapsiperhe-elämää, jota voisi brändätä, kun ihmiset ovat niin erilaisia muutenkin. Se on sama kuin sanoisi, että "elämä pitäisi brändätä paremmin". Että juu kyllä tämä elämä on ihan mukavaa, välillä on vähän vaivalloista ja joutuu käymään töissä ja harjaamaan hampaita, mutta kyllä minä silti ihan suosittelen, uskoisin olevani onnellisempi kuin silloin kun en ole elossa (!???).
Että juu, ei tässä nyt kauheasti mietitä Suomen syntyvyysvajetta samalla, kun omasta elämästä kirjoitetaan tänne internetin syövereihin. Ei ole brändityöryhmää tässä taustalla, ei meikata pois "Raision kokoisia silmäpusseja" (mulla ei tosin ole koskaan ollut lapsen takia mitään uniongelmia) eikä vihjailla lapsettomille ihmisille, että "koskas sinä hankit lapsen" (koska asia ei kuulu minulle, ei kiinnosta minua ja tuollainen puhe on äärimmäisen epäkohteliasta, kuten Nata ansiokkaasti sanoi).
Kun lapsi sitten saapui isänsä kanssa kotiin, sen pelleilyt, uhmailut ja muut pikku kujeilut eivät ärsyttäneet minua enää yhtään, enkä oikein edes saanut enää kiinni, mikä niissä niin kovin vielä viikko sitten kismitti. Mutta sellaista se elämä on, välillä tarvitsee taukoa aivan kaikesta. Nyt olen valmis aloittamaan neljän viikon lapsiperhelomani, täysin rentoutuneena ja syvästi onnellisena!
Lue myös:
Kuvat: Ystävien kanssa vietetyltä Turun-viikonlopulta, jolloin pinna oli lapsen takia kireä, mutta muuten elämä oli hyvää.
FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN