Toinen kuherruskuukausi

Lapsen saaneet sanovat aina, että lapsi vain paranee koko ajan. En ole missään vaiheessa epäillyt tätä, sen sijaan olen päässyt todistamaan sen nyt itse.

Kuuden kuukauden kohdalla tapahtui jonkinlainen perustavanlaatuinen muutos mun ja Alpun olemisessa. Tuntuu hassulta sanoa, mutta ihan kuin olisin ihastunut siihen uudestaan, syvemmin. 

Se on nimittäin alkanut nauraa mun vitseille. Kyllähän se on jo pitkään hihitellyt kaikkea, mutta nyt tuntuu, että se hekottelee nimenomaan mun jutuilleni. Tiki esimerkiksi ei naura mun vitseille, korkeintaan hymyilee mielessään (ei ulkoisesti). Mutta nyt meidän perheessä on joku (mun lisäkseni), jonka mielestä mun läppä on fanttastista. 

Mun repertuaariin kuuluu tällä hetkellä piileskely sängyn alla ja hyökkäys. Sitten on vauvahissi, jossa vauvaa nostetaan käsistä ja jaloista yhtä aikaa ilmaan. Myös kutituskuolema on hitti. Nojoo, en mää jaksa sen enempää näitä selittää, sen verran mäkin tajuan että aivottomalta touhulta kuulostaa. Mutta vitsithän ovat parempia livenä kuin tekstinä. (Paitsi 1990-luvun sketsit. Tosin selitettynäkin Nunnukalailaa-mies kuulostaa ankealta.)

Mun ja Alpun kommunikaatio on alkanut pelata muutenkin. Välillä on jopa semmonen fiilis, että se ymärtää jotain mun sanomisiani. 

Ja kun meillä on jonkinmoinen yhteys, tulee semmonen olo, että toi on vain niin kiva ja hauska ja ihana vauvvelo. Se johtaa siihen, että välillä on pakko rutistaa sitä sylissä hirrrmu tiukasti ja pussailla sarjatulella sen pientä kaljua päätä (tai no, kyllähän sitä vaaleaa haituvaa alkaa jo olla siellä, sano!) ja naamaa ja jalanpohjia ja kuunnella, kun se kikattelee kahden alahampaan koristamalla pikku suullaan niin ettei meinaa happea saada. Ja oi voi voi kun se on niin ihana!

Ja jos muiden puheita on uskominen, niin se vielä paranee tästä. Vaikka vaikea sitä on uskoa, että toi muuttuis vieläkin ihanammaksi.

Jos muistelette lapsonne kehitysvaiheita, niin minkä ikäisenä tuli sellaisia käänteitä vielä ihanammaksi?