Elänkö lapseni kautta?

Uusimmassa Imagessa Niklas Thesslund kirjoittaa tytöstään, jolla huomattiin syntymässä Downin syndrooma. Kun aloin lukea juttua, ehdin laittaa sen mielessäni jo vauvalehdistä tuttuun selviytymistarina-kategoriaan: Onni raskaudesta, shokki lapsen kehitysvammasta, tottuminen ja loppukaneettina jotain sen tyylistä, että aurinkoista lasta rakastaa enemmän kuin mitään ja elämä on ihanaa.

Mutta koska kyse on Image-lehdestä, artikkeli ei sitten uponnutkaan tähän muottiin. Ensinnäkään juttu ei loppunut mihinkään kaiken kattavaan onnellisuuteen, vaan jäi tilanne jäi ikään kuin roikkumaan ilmaan, niin kuin nyt kesken oleva elämä yleensä jää. (Kannattaa lukea, numerosta 9/16.)

Sen sijaan juttu laittoi mut miettimään omaa, terveen lapsen, vanhemmuuttani. Siinä on monta kiinnostavaa huomiota, mutta mä jäin miettimään ennen kaikkea tätä:

"Ellemme haluaisi nähdä toiveidemme toteutuvan, emme koskaan hankkisi lapsia tai ainakaan kasvattaisi heitä. Ja jos toiveet jäävät toteutumatta, ne eivät raukea, vaan jäävät meihin, kunnes löytävät kohteensa."

Tämä osuu maaliin. Thesslund kertoo jutussa, miten nyt kun ensimmäiseen lapseen ei voi kohdistaa eeppisiä odotuksia vaikkapa menestyksestä elämässä, niin toiseen, terveeseen lapseen, kohdistuu väkisinkin kahdet toiveet. Niin inhimillistä.

Kyse ei tietenkään ole mistään suoraviivaisesta "elän elämäni lapseni kautta" tai "lapsestani täytyy tulla täydellinen" -ajattelusta. Ennemminkin sitä haluaa kaikilla teoillaan ja kasvatuksellaan muodostaa lapselle sellaisen elämän ja psyykeen, että siitä tulisi mahdollisimman onnellinen. Ja usein jonkinlainen menestyminen elämässä edesauttaa onnellisuutta.

Välillä omalla kohdallani homma menee jopa niin pitkälle, että huomaan, miten oma elämä on muuttunut välinearvoksi. Lapsen elämä on itseisarvo. Selitän: Tosi usein, kun teen jotain, käyn kävelyllä luonnossa, loruttelen vauvalle, kierrän taidenäyttelyssä, vietän aikaa mökillä, varaan matkan Thaimaahan, saan itseni kiinni siitä ajatuksesta, että tästä on hyötyä mun lapselle. Nyt se saa virikkeitä, nyt se tottuu ihmisiin, nyt se muodostaa hyvän luontosuhteen, nyt se oppii uusista kulttuureista ja siitä tulee suvaitsevainen. Ajattelen usein:

"Nyt sille tulee ihana lapsuusmuisto tästä."

Omasta elämästä tulee vahingossa semmosta metaelämää, ja omat tekemiset ikään kuin tähtäävät siihen, että lapsi voisi hyvin. Etenkin seitsemän kuukauden ikäisen vauvan kohdalla nämä ovat täysin absurdeja ajatuksia. Ja ylipäänsä tuommoinen, että tehdään jotain "hyvien muistojen takia" (eikä itse tekemisen takia) on vähän huvittavaa.

Eihän näistä ajatuksista sinällään mitään haittaa ole, koska ennen kaikkea saan salaista mielihyvää aina, kun olen tarjonnut jonkun elämyksen vauvalle. Lapsen onnellisuus tekee mut onnelliseksi, ja sitä mä tässä kaiketi ennen kaikkea metsästän. Sitä paitsi todellisuudessahan minä siellä taidenäyttelyssä tai Thaimaassa käyn ihan oman nautintoni vuoksi, muu on huijausta.

Mun pitää kuitenkin muistaa se, että oma elämä itsessään on itseisarvo, joten sitä täytyy elää ihan itsensä vuoksi. Se ei voi olla pelkkä välinearvo jonkun toisen elämää varten. Sitä paitsi olisi lapselle iso taakka kannettavaksi, jos sille valkenisi joskus, miten äiti on kovasti "uhrautunut" hänen vuokseen. Siitä tulisi älyttömiä paineita ja se taas ei johda onnellisuuteen. 

Jotenkin mä ajattelen, että tämä on vain tätä alun vanhemmuutta, että pian mä taas ihan vain elän elämääni, ja semmonen "suuri pyrkimys tehdä lapsesta onnellinen" jää sivuun. Lieneekö näin? Tai saatteko tästä mun ajatuksesta ollenkaan kiinni?

Te, joilla on vanhempia lapsia: ajatteletteko edelleen tekemisiänne paljon lapsen kautta vai itsenne kautta?