Tulevaisuushommia

Mulla on välillä tapana tehdä sellaista ihan hassua hommaa, että ajattelen mun lasten ikiä tulevaisuudessa.

Nyt ne on ihan pian 2, 5 ja 8. Ne on musta jo aika kivat iät, verrattuna viime vuoden 1, 4 ja 7, joka on raskas, ai ai ai niin raskas, mutta pian ohi. (Olen lukuisia, lukuisia kertoja parjannut elämää 1-vuotiaan vanhempana.) Mutta siis noin kuukausi, ja meillä ei ole enää ikinä 1-vuotiasta. Olen tästä syvästi onnellinen ja tyytyväinen.

Sillä 2-vuotiaat, etenkin sellaiset 2,5-vuotiaat, ovat ihania!!! Lueskelin just meiän typyn 2,5-vuotiaana kertomia juttuja, ja siis, ai että, hyvää on ihan pian tulossa.

Vuoden päästä ne on 3, 6 ja 9. Sitten ne on jo aika ison oloisia! Tuolloin yksi aloittaa eskarin ja toinen kolmannen luokan, ollaan ihan eri elämäntilanteessa.

Sitä mä mietin, että toivoisikohan tuo esikoinen siinä vaiheessa jo omaa huonetta. Nyt se ei ole kertaakaan sanonut mitään sen suuntaista. Tosin sillä on tosi tosi vähän kavereita, keillä olisi oma huone. Tyyliin vain sellaisilla, joiden perheessä on vain 1 lapsi. Ei tule mieleen kauheasti muita sen kavereita, keillä olisi (tai olis edes tulossa lähitulevaisuudessa) omaa huonetta. Meidän seudulla sisarukset asuvat samassa huoneessa.

Mutta voisi se oma huone ehkä rauhoittaa tilannetta kuitenkin. Pitää miettiä. (Ja minähän mietin tätä asumista suurinpiirtein koko ajan – eipä siinä.)

Kahden vuoden päästä ne on 4, 7, ja 10! Tiedän, että oikeasti kaksi vuotta menee nopeasti (justhan tuo meidän pienin syntyi.) Mutta silti tuo, että meillä olisi jo kaksi koululaista, tuntuu hiiiiirveän kaukaiselta. Ihan sellaiselta, että on suorastaan vaikea kuvitella typykälle koulureppua selkään ja tekemään jotain läksyjä.

Se oli vielä niin pieni ja suloinen ja hassu. Nukkuu nyt tuossa mun vieressäni, ollaan kahdestaan meiän sivukämpällä yksiössä yötä.

Viiden vuoden päästä ne on 7, 10 ja 13!!! Ihan käsittämätön ajatus. Että tuo meidän pieni pallura aloittaisi jonain päivänä koulun. Tällä hetkellä se puhuu tällaisia:

Anna pukka! Ishi pois! Iltaisin se myös aina pyytää potpurina kahta eri laulua: Laila la lai! (eli Haltin häät) sekä Iita (Ilta on tullut, päivä on mennyt.)

Mutta jonain päivänä sekin on jo koululainen. Siihen mun mielikuvitus ei enää riitä. Ja sitten esikoinen aloittaa myös seiskaluokan. Nuo eivät koskaan pääse olemaan samassa koulussa yhtä aikaa, pienin ja isoin. Se on harmi. Siitä tulee varmasti jännittävä vuosi, kun yksi aloittaa yläasteen ja toinen ala-asteen.

Kymmenen vuoden päästä meillä on 12-, 15- ja 18-vuotaat. No okei, sitä mä en edes oikeastaan ajattele, sillä tuntuu niin-niin-niin kaukaiselta, että mun pikku palluraiset, jotka on nyt niin kiinni mun iholla ja tietyllä tapaa niin mun “kontrollin” alla (tunnen heidän kaikki kaverit ja kavereiden vanhemmat ja tiedän suurin piirtein joka minuutti, missä he ovat ja mitä tekevät), että jonain päivänä he ovat kaikki teinejä. Tai yksi on jo vähän ylittämässä sen teineyden.

No okei, välillä ajatukset kyllä käy tuossakin iässä, silloin kun juttelee teinien vanhempien kanssa. Vaikka tämä jakso on yksi mun suosikeistani Melkein kaikki perheestä -podissa. Puhutaan siinä Lauran ja Erican kanssa siitä, millaista on, kun lapset kasvavat teineiksi. Että joskus, vielä jonain päivänä, tuo on minunkin arkea ja todellisuutta.

En voi yhtään tietää, millaista elämä on 10 vuoden päästä. Asutaanko me täällä? Missä koulussa lapset on? Harrastaako ne jotain? Kaikki ihan mysteeriä. Mutta toiveikkaasti ja ilolla mä tähän kaikkeen suhtaudun.

(Ja samalla aktiivisesti pyrin unohtamaan sen, että 10 vuoden päästä on vuosi 2034 ja Suomi tavoitteiden mukaan vuoden sisällä hiilineutraali – nyt ei nimittäin näytä siltä yhtään… ei myöskään maailman suhteen. Mutta ei ei ei ei mennä siihen, pysytään omassa navassa.)

Näitä lasten eri ikänumeroita on jotenkin hauska fundeerailla. Auttaa niinä hetkinä, kun tuntuu, että en vain ikinä kykene olemaan tarpeeksi ja niin paljon kuin haluaisin läsnä noille lapsille, kun niitä on niin paljon ja ne tarvitsee mua niin paljon. Tai silloin, kun 1v 11 kk epelöi mielivaltaisesti ja osoittaa omaa tahtoaan. Että jonain päivänä on toisenlaista. Niin ainakin vanhempien lasten vanhemmat sanovat.

Ajan kuluminen on kutkuttavaa (ja toki myös haikeaa, jos ajattelee menneisyyteen). Mutta tulevaisuus, se kutkuttaa tässä mielessä!

Kuvien meikit on tehnyt Essi Kylmänen, pidettiin yski päivä aivan ihana kuvaussessio Essin, Dorit Salutskijin ja Hannen kanssa. Laitan niitä kuvia jossain vaiheessa tänne! Tässä olen just menossa kotiin pitkän päivän jälkeen.