Tunnista vakavuuden aste
Viime aikoina olen valvonut öisin ja miettinyt, mihin ryhtyisin ja mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Se on kuluttavaa. Alan olla kyllästynyt näihin ajatusluuppeihin, joita tässä pyörittelen.
Toisaalta elämä ei ole koskaan joko tai. Samaan aikaan nimittäin nautin tästä kesästä suunnattomasti. Elämä on hyvää aina niinä hetkinä, kun en kelaile, mitä elämällä pitäisi tehdä.
Yhtä asiaa mä olen viime aikoina toistellut itselleni. Ylipäänsä haluaisin iskostaa tämän ajatuksen päähäni: Tämä ei ole niin vakavaa.
G20-kokous on vakavaa. Se, että kuulin viime viikolla erään mahtavan ihmisen ja entisen työkaverini kuolemasta on vakavaa. Ystävien kanssa riiteleminen on vakavaa. Läheisten masennus on vakavaa. Syyrian sota on vakavaa.
Mutta se, mitä mä päätän seuraavaksi tehdä elämälläni, ei ole oikeasti juuri ollenkaan vakavaa.
En tarkoita, etteivätkö elämän päätökset olisi tärkeitä tai että jotenkin väheksyisin omia puuhastelujani. Päinvastoin. Mutta mun oman ambivalentin mielen kannalta olisi järkevää ymmärtää, että nämä hommat eivät ole kuolemanvakavia tai kiveen kirjoitettuja. Kaikkea voi muuttaa ja päättää uudestaan. Asiat voivat olla häilyviä ja se voi olla ihan ok.
Mun äitiyslomalla rakastin erityisesti sellaista kepeyden tunnetta, millä suhtauduin kaikkeen. (Paitsi ekoina viikkoina vauvan hengissä pysymiseen.) Silloin sitä vain haahuili paikasta toiseen, teki kaikenlaista, tapasi ystäviä, hoiti hommiansa ja eleli vain. Sellaista mä haluaisin nyt elämääni lisää. En siis tarkoita, ettäkö haluaisin vain haahuilla kahviloissa tai olla tekemättä töitä (joo ei todellakaan!). Mutta sitä elämänasennetta, että asiat ovat kepeitä ja sovittavissa. Ja etten ottaisi itseäni niin vakavasti.
Kevyimmältä elämä tuntuu tällaisina päivinä kuten vaikka kuluneen viikonlopun lauantai: Tapaan Mariannan ja Raisan Cafeliton aamiaisella (todella vahva suositus). Käydään yhteistuumin ostamassa Raisalle plehat, syömässä lounas Storyssä ja vetämässä Krunassa vielä toiset kahvit ja jätskit. Jokainen ränttää vuoron perään sen hetkiset pikku ahdistuksen aiheensa (liittyivät ne sitten työhön, perheeseen tai tulevaisuuteen noin yleisesti) ja kaikelle naureskellaan sillä lailla toverillisen lämpimästi. Tällöin taas tajuaa, että ei tämä elämä ole niin vakavaa. Asioilla on mittasuhteet, ja ne ovat mun puolellani.
Sitten kotona mietin, miten saisin pullotettua tämän fiiliksen ja otettua siitä yhden tabletin sunnuntai-iltana ennen kuin menen nukkumaan. Siinä ei auta muu kuin hengittää syvään ja sanoa: Tämä ei ole vakavaa.
(Tai kuten ala-asteella ystäväni Jenny tapasi sanoa: Se on yks hyttysenpaska Itämerellä.)
Mitä asioita te otatte liian vakavasti, vaikkei selvästikään kannattaisi?
Lue myös edelliset elämänpohdinnat:
Sen vain tietää on surka elämänohje
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA