Uhka

Yhtäkkiä huomaan roikottavani vauvaa parvekkeen reunan yli ja..! Juoksen portaita alas vauva sylissä ja astun harhaan... Kävelen laiturilla ja vauva luiskahtaa mun sylistäni...

Siitä lähtien kun Alppu syntyi, mun päähän on ilmaantunut tällaisia pakkoajatuksia siitä, millä eri tavoilla vauvalle voisi käydä huonosti. Se on kammottavaa. Näen päivittäin erilaisia vaaran paikkoja, joissa itse aiheutan lapselle tapaturman.

Käyn myös omituista vaihtokauppaa mielessäni: ”Sairaudet, visvasyylät, leprat, spitaalit, sankkerit sun muut, iskeköön kaikki vitsaukset mieluummin muhun. Kunhan Alpulle ei kävisi mitään.” (Jos tahdonvoimalla voisi manata itselleen taudin, mulla olisi näiden vaihtokauppafantasioiden ansiosta luultavasti zikavirus ja sars poikineen.) On suorastaan hämmentävää, miten itsestäänselvänä pidän sitä, että olisin valmis kuolemaan pojan puolesta. Asiaa ei tarvitsisi harkita sekuntiakaan. Ennen kuin sain lapsen, en ikinä ajatellut voivani kuolla jonkun puolesta.

Kun mulle tulee mieleen joku uusi keino välttää onnettomuus, tyyliin ”sitten kun Alppu oppii kävelemään, pitää ottaa parveketuolit pois, jottei se vahingossa kiipeä niiden kautta kaiteen yli”, mun on vain pakko sanoa se ääneen Tikille, vaikka se olisi kuinka epätodennäköistä. Jos joskus tapahtuisi se pahin, syyttäisin ikuisesti itesäni siitä, etten sanonut vainoharhaista ajatustani ääneen. Lisäksi jos kuulen jostain kauheasta mutta arkisesta tapaturmasta, mun on pakko kertoa siitä ystäville, jotta nekin varmasti osaavat välttää sen. ”Ja siksi me ei pidetä koskaan leipäveitsiä pystyssä tiskikoneessa.” (Näiden kauhujuttujen levittäminen ei kyllä tee kenenkään psyykeelle hyvää.)

Mä en ole yksin näiden uhkakuvieni kanssa. Yhdellä kaveripariskunnalla on tapana aina illalla tehdä ”synnintunnustus” ja kertoa, mikäli jompikumpi on asettanut niiden vauvan päivän aikana vaaraan. ”Mä kannoin raskaita ostoskasseja ja tyttöä samaan aikaan portaissa, ja periaatteessa mun ote olisi voinut livetä.” ”Ei se mitään, hyvä ettei mitään tapahtunut.”

On mahdollista, että nämä uhkakuvat vain lisääntyvät sitten, kun poika oppii liikkumaan. Toisaalta ne saattavat myös kadota pikkuhiljaa, kun huomaan, että poika on edelleen hengissä. Enää en esimerkiksi käy katsomassa iltaisin, hengittääkö se. (Paitsi jos tulee semmoen tunne, että tekee mieli käydä kurkkaamassa poikaa varoiksi, olen antanut itselleni luvan mennä.) Kun taannoin kävin Alpun kanssa vyöhyketerapiassa, siellä puhuttiin siitä, miten peloistaan voi opetella irti keskittymällä vahvasti hetkeen: ”Just nyt kaikki on hyvin.”

Mä tiedän, että hirveän surullisia tapaturmia oikeastikin tapahtuu, vieläpä useimmiten juuri kotona, arkisissa tilanteissa. Mutta tiedän myös, että niiden pelkääminen ei tee elämästä parempaa. Toisaalta, nämä nopeat ohimenevät ajatukset eivät onneksi hallitse tai vaikuta mun elämääni. En esimerkiksi ole luopunut parvekehengailutuokioista pojan kanssa, vaikka tuo putoamisajatus juolahtaakin melkein joka kerta hetkeksi mieleen. Ennemminkin ajattelen, että siinä täytyy olla jotain biologispsykologista: mulla on käsissäni mulle kaikkein arvokkain juttu, ja se saa mut valppaaksi ja estää tällä lailla onnettomuuksia tapahtumasta. En silti halua turhaan ruokkia niitä itsessäni ja siksen esimerkiksi enää lue mitään uutisia lasten onnettomuuksista. 

Nouseeko teille tällaisia arjen uhkakuvia mieleen?