Vanhemmuuden strategiani: empatia ja omahyväisyys

Ollapa se äiti, joka ei menetä hermojaan, kun lapsi saa raivarit. Tällaista olen tässä viimeisten kuukausien aikana usein miettinyt. Ja mikä parasta: olen usein ollut se äiti!

Ottakaa tämä omahyväisenä lesoiluna, sillä juuri sitä se on. Viime aikoina Alppusella on ollut usein vähän vaikeaa. Kun se ei saanut katsoa illalla kolmatta jaksoa Pingua, se ulisi, potki lattiaa ja riehui mielivaltaisesti. Minä satuin olemaan jotenkin mukavan levänneellä ja kepeällä tuulella, ja niinpä ensimmäinen tunteeni oli suuri empatia lasta kohtaan: Mä niin fiilaan! Sitä on tykittämässä lempparisarjamaratonia, ja sitten joku mulkku tulee ja sanoo, että nyt mennään kylpyyn. Ei silloin tee tietenkään mieli mennä kylpyyn, vaan jatkaa katsomista. 

Mietin oikein, että miten itse tokenisin vastaavasta tilanteesta, ja tulin siihen tulokseen, että huumorilla. Niinpä kehittelin Mato Matala -hahmon (etusormeni), joka kävi pienellä tutkimusretkellä lapsen kainalossa ja sitten se halusi mennä kylpyyn. Alppu halusi seurata. Tilanne ratkesi ja lasta nauratti. (Seuraavalla kerralla Mato Matala ei enää toiminut. Enkä ihmettele, kuka nyt haluaisi jonkun helvetin madon kainaloonsa.)

Oltiin myös yksi perjantaiaamu Suvannon puistossa pitkään. Alppu tutustui siellä kahteen muuhun lapseen, ja yhdessä ne sitten ajoivat kuorma-autoilla edes takas pitkin puiston hiekkamäkeä. Niillä oli aivan sairaan hauskaa, ja ne olisivat jatkaneet tätä loputtomiin. Kun lounasaika tuli, menin kertomaan lapselle, että nyt mennään syömään. Kymmenen minuutin maanittelun jälkeen oli vain pakko käyttää fyysistä kokoa hyväkseni ja nostaa rimpuileva lapsi kärryihin. Yritin tehdä sen mahdollisimman ystävällisesti, koska jälleen kerran, tunsin suurta empatiaa lasta kohtaan. Kyllä minuakin ärsyttäisi, jos olisin tutustunut vaikka viinilasillisella pariin kiinnostavaan ihmiseen ja sitten joku tulisi yhtäkkiä ja nostaisi minut pois siitä tilanteesta. Juttelin rauhallisesti lapselle, ja lopuksi se itsekin rauhoittui. (En esimerkiksi huutanut sillä, että äiti lähtee nyt, jää sinä tänne!!)

Ai että! Tällaisita voitoista tulee niin järjettömän hyvä mieli! Että sitä pystyykin leikkimään olemaan aikuinen tällaisissa tilanteissa. Ei ala riehua, huutaa tai uhriutua, vaan ihan vain ottaa sen tilanteen lungisti ja yrittää olla kiva ja ymmärtäväinen sitä toista kohtaan. Näistä tulee niin mukava fiilis, että sitä omahyväisyyden ja onnistumisen tunnetta vain janoaa lisää. Kun lapsi sitten taas väistämättä jossain vaiheessa alkaa riehua, näkee mahdollisuutensa tulleen: nyt minä voin taas päästä olemaan se hyvä ihminen, joka tukee lasta hänen kasvussaan ja auttaa hänet tunnemyrskyjen yli. 

Koska rehellisesti, minun temperamenttini ei yleensä ole sellainen rauhallinen ja pinna ei ole niin pitkä. Jos koen jonkun tilanteen epäoikeudenmukaiseksi (kuten nyt lapsen kanssa minkä tahansa tilanteen voi kokoea: sitä järjestää kivan puistohetken ja kiitokseksi tulee lopussa räjähtävä raivokohtaus), niin tavallisesti suutun aika nopeasti. Mutta nyt lapsen kanssa pinnani vain kasvaa. 

Olenkin ottanut itselleni käyttöön tämän kannustus- ja palkitsemisstrategian. Kun saan kiukkuisen lapsen hyvälle tuulelle huumorin, juttelemisen tai huomion muualle viemisen keinoin, taputtelen itseäni selkään ja ajattelen, että ai että taas! Palkitsen itseäni omahyväisyyden hyrskäyksellä. Sitten tekee taas seuraavan kerran mieli olla se hyvä aikuinen. 

No, ikävä kyllä tämä ei yksinkertaisesti toimi aina. Joskus väsyttää, on kiire, on nälkä, en olekaan se aikuinen vaan ihan vain vanha sama temperamenttinen ja lapsellinen kanttura, joka vajoaa täysin 2-vuotiaan tasolle ja alkaa syytellä aamulla kiireessä kiukuttelevaa lasta, että miksi mikään ei voi mennä kivasti ja miksi ne kengätkin on pitänyt hukata jonnekin. Tällöin toki kaikki omahyväisyys romahtaa ja tilalle astuu vanha klassinen syyllisyys. 

Mutta sitten voi taas muistella, miltä ne onnistumiset tuntuivat ja tähdätä niitä kohti. Olen nimittäin huomannut, että monesti kyse on siitä, annanko itselleni luvan flipata ja marttyyroida (kun kerran on ollut niin raskas päivä ja yölläkin oli aivan liian vähän unta), vai päätänkö jaksaa vielä vähäsen. Aina en pysty hallitsemaan tunteitani, mutta aika usein pystyn, kun vain päätän. Se on ihmeellistä.

Kohti omahyväisyyttä, sano!

Mitkä ovat teidän selviytymisstrategianne raivokohtausten tullessa?

Lue myös:

Uhmaikä, täysin sekopäistä menoa

FACEBOOK // INSTAGRAM // BLOGLOVIN