Vauva 9 kk
Kohti korkeuksia, meidän Putte on yhdeksän kuukautta!
Vaikka tammikuu on ollut monella tavalla kenkkuli (sairauksia, loskaa, loputtomasti vaupsukan nenästä pyyhittyä räkää ja limaisia aivastuksia), niin yksi asia tammikuussa on ollut aivan ihana: tämä pikku ukko!
Jotenkin Putte on herännyt ihan uudella tavalla ihmiseksi tähän maailmaan. Se opetteli konttaamaan (nykyään vetää välillä vielä vähän ryömien, mutta aika lailla jo konttailee) ja yhtenä mukavana lauantaipäivänä, kun ystäväni Monika perheineen oli meillä brunssilla, vauva yhtäkkiä pönkesi itsensä pystyyn pitkin Stokken syöttötuolia. Jaajaa, sinä nouset ylös!
Ja siitä lähtien on tätä harjoiteltu, ylösnousemusta.
Kirjahyllystä kirjojen repiminen ei ole vielä itsetarkoituksellista vaan pikemminkin vahinko muiden prosessien yhteydessä, mutta on selvää, että seuraavat kaksi vuotta tässä huushollissa on taas kirjat lattialla. (Vanhempien ajanosto.)
Hampaita on edelleen vain kaksi, mutta tämän ukon hymy, kun hampaat kuikkivat sieltä! Tulen vain niin-niin onnelliseksi joka kerta, kun saan sen houkuteltua esiin. Jos joku saa, niin isosisko. Putte on vain niin haltioissaan kaikesta huomiosta, jota sisko antaa – ja siskohan antaa. Välillä rakkaus on suht rajua, ja kerran on esimerkiksi vaupsukan pää kopsautettu permantoon niin, että hampaat meni huulen läpi. On tämä vähän vahtimista edelleen.
Ja vahtimista on kyllä noin muutenkin. Putte on kuten isoveljensä Alppu aikoinaan: ra-kas-taa vessaharjaa. Kun voi, raahaa itsensä vessaan ja pyrkii kaatamaan vessaharjakupon.
On kuvaavaa, että mulla soi nykyään useimmiten päässä Soul Captain Bandin: “Älä juo tota juttuu. Kun mä nään mitä sä teet muhun sattuu.” Ja tolla jutulla tarkoitan sitä saastaista vessaharjakuppoa. HYI!
Rytmi on tällä ukkelilla vielä aika sii ja soo. Yleensä herää kuuden–seiskan maissa ja nukahtaa ensimmäisille päikyille 9.30 ish, ja nukkuu ulkona tunnin, sisällä vain puoli. Lounaan jälkeen, siinä klo 12–13 aikoihin nukkuu uudestaan, kolmannet päiväunet joskus viiden maissa ja sitten 20ish nukkumaan yöunille. Paitsi joskus nukahtaa tokille unille vasta 14–15 maissa, jolloin ei nuku kolmansia päikkäreitä ja menee seiskan maissa nukkumaan.
Enimmäkseen tämä riippuu siitä, missä minä menen ja mikä mulle sattuu toimimaan. Mulla ei ole oikein kellään vauvalla ollut kauhean tarkkaa rytmiä, ihan vain siksi, että on ollut niin paljon kätevämpää olla olematta.
Öisin heräilee välillä maidon, tutin tai läheisyydenkaipuuseen. En muista, oonko aiempien lasten kanssa nukkunut näin, mutta musta tuntuu aivan järjettömän mukavalta kääntää vauvan selkä mun vatsaa päin ja ottaa vauva syleilyyn ja nukahtaa lämpimästi siihen lusikkaan (eli kuoreen, kuten Didi sanoo).
Ylipäänsä nautin niin hirveästi tuosta vauvuudesta ja vauvan pikku kehosta. Sen ihanista sormista, jotka tutkivat mun kasvoja, aina välillä sen suusta joka liimautuu mun poskeen antamaan kuolaisen pusun. Pikku otuksesta, joka vaeltelee pitkin meidän kotia, aina pöytien alla, milloin missäkin. (Usein myös sylissä, rakastaa olla sylissä, etenkin nyt kun on ollut kipeänä.) Pienestä lämpimästä vauvan kropasta, jota saan kanniskella. Välillä halailen ja rutistelen niin että pitää vähän estellä itseäni. Se on vain niin hirveän hirveän suloinen.
Mun ehdottomia lempihetkiä maailmassa on se, kun nuo kolme lasta ovat samassa tilassa. Vaikkapa aamupalalla keittiössä, leikkimässä lastenhuoneessa tai meidän sängyssä pööpöilemässä. Joskus myös nukahtavat meidän sänkyyn illalla kaikki kolme.
Ihan vain se, kun katson heitä, että siinä te minun rakkaat olette ja teitä on totta tosiaan kolme. Kolme! Siitä tulee niin perustavanlaatuisen onnellinen ja lämmin, suorastaan kuplivan iloinen olo. Että minulla onkin teidät, ihanat erikseen, yhdessä enemmän kuin osiensa summa.
