Yökylässä Hannen luona

Joskus on niin, että edessä voi olla hankaluutta ja hampaiden kiristystä tai yllättävä paratiisi.

Viime viikonloppuna oli riski ensimmäisestä: Tiki lähti huvilalle ja mä jäin kolmen lapsen kanssa Helsinkiin. En ollut kaikessa kiireessä saanut sovittua mitään ohjelmaa meille (yleensä aina yritän varata jotain ihmisiä, jotka haluais hengaa meiän kanssa).

Aika monet kaverit olivat mökillä tai lapsivapaalla (nykyään kun moni ystävä on eronnut, heillä on paljon lapsivapaata, jolloin ei oikein onnistu semmonen lapsiperhehengaus).

Ajattelin perjantaina aamulla, että tästä saattaa tulla horror viikonloppu: sää on hyvä, mutta seuraa ei ole, joten vain lusin känisevien lasten kanssa lähipuistossa. En oikein vielä osaa nauttia siitä, että menen vaikkapa keskustaan museoihin tai puistoihin kolmen lapsen kanssa ilman muuta seuraa. Ja no, ei meiän lapsetkaan osaa. Jopa 2-vuotias on (luultavasti muodon vuoksi, koska isosisaruksetkin) alkanut vaatia kaveriseuraa.

Mutta sitten! Perjantaiaamuna kahvilassa Raisa kutsui meidät illaksi niiden pihalle syömään pizzaa. (Tai siis ehkä mä kutsuin meiät. Mut jok tap tunsin oloni tervetulleeksi! Syötiin pizzaa, Raisan naapuri oli tehnyt pullaa, käytiin saunassa (minkä aikana Otso hoiti meidän lapsia, eli käytiin kahdestaan! Ja juotiin viel kossu-viestitkin, mikä tuntui täydelliseltä ko tilanteessa). Ihana ilta.

Ja lauantaina Hanne kutsui meidät yöksi niille!!!!

Aluksi meinasin kieltäytyä yökyläilystä, sillä niin naurettavaa kuin onkin, aattelin että NO SITTEN ME OLLAAN LIIAN VAIVAKSI. Lisäksi esikoinen ei meinannut suostua tulemaan, sillä Hannen Kakkonen oli purjehtimassa muualla. Mutta lahjoin sen. Brawle-passilla ja ”rajattomalla ruutuajalla” (josta sitten kuitenkin känisin sille ja pakotin sen lukemaan välillä kirjaa — reilu kerho).

Hanne oli niin vakuuttava siinä, et se haluaa meidät, et me sit pakattiin yökamppeet ja lähdettiin!!!

Ja vitsi se oli oikea päätös.

On ihan eri olla yökylässä kuin päiväkylässä. Ei paina semmonen ”koskakohan meiän pitää lähteä jotta lapset ei flippaa kotimatkalla ja et me ollaan kohteliaita ja lähdetään ennen noiden nukkumaanmenohulinaa” -pohdinta. Voi siis olla aika aikataulutta.

Mun lapset on välillä aika out there ja vahvatahtoisia, Hannen ehkä vähän rauhallisempia, mutta silti nää tulee tosi hyvin toimeen!

Oli maailman suloisinta, kun meiän kuopukset moneen otteeseen löysivät jonkun kikatteluleikin, jota sit veivattiin pitkään.

Typyt taas kiipeilivät kalliolla, leikkivät Gabbyllä, roikkuivat renkaista, hyppivät trampalla, skuuttasivat, polskivat, katsoivat telkkaria, juoksivat metsässä piirsivät ja nauttivat elämästään.

Ja niin nautin minäkin.

Oli niin monta kohokohtaa. Ehkä isoimpaan jää mieleen se hetki, kun kelluin lämpimässä meressä ja katselin ympärilleni: aurinko kimmelsi sinisessä vedessä ja lapset leikkivät hiekkarannalla kaukana. Sitten nousin ja söin Hannen tekemää pastasalaattia.

Tai sitten se, kun lapset nukahtivat ajoissa ja me juotiin valkkaria ja naurettiin niiin paljon kaikelle mahdolliselle.

Tämän viikonlopun muistan. Oli ihan taivaallista. Perhehengailu on kyllä parasta mitä tiedän. Haluan lisää tällaista mun elämääni.