Yritän olla raskaus-uhriutumatta

Tehtiin eilen Mirjan, Taimin ja Alpun kanssa retki Roihuvuoden kirsikankukkapuistoon. Tuli aamulla jotenkin semmonen kyllästyminen, että nyt en jaksa enää ajatella tätä raskaana olemista, vaan haluan vain larpata normaalia ihmistä (koska onhan tämä nyt täydellisen epänormaali tilanne). Vauva onneksi rellestää ja möyrii koko ajan, niin on jonkinlainen tieto siitä, että se ilmiesesti voi hyvin. Huomenna on taas neuvolassa tsekkaus.Nämä päivät alkavat olla sellaista valuvaa odotusta. Koska elämä on fyysiesti niin epämukavaa, olen myös henkisesti aika ärsyyntyneellä tuulella. Tekee mieli uhriutua vähän kaikesta ja mussuttaa Tikille ja Alpulle siitä, miten raskasta on ja ai että voi voi.Olen kuitenkin edelleen vähän onnistunut tsemppaamaan (en tietenkään niin paljon kuin haluaisin), ja käytiinkin Sofian kanssa eilen vielä iltakävelyllä hyvä keskustelu siitä, että ei ehkä kannata antaa itselleen lupaa ärsyyntyä kaikesta.Esimerkiksi: Tällä hetkellä moni kyselee, että joko olet synnyttämässä ja onko mitään merkkejä siihen suuntaan. Tuntuu vähän ärsyttävältä, kun joutuu vastaamaan samaan kysymykseen niin monta kertaa. Kysymys on jotenkin typerä, kun luultavasti jos olisin, niin en ehkä sitten vastailisi kysymyksiin, vaan olisin siellä synnyttämässä. Mutta sitten taas, eihän se kysymys mitenkään tyhmä ole. Ihmisiä kiinnostaa minun kuulumiseni ja vointini, ja se on kivaa ja suloista. Tällaiset kysymykset ovat täysin hyväntahtoisia, ja olisi lapsellista antaa itselleen lupa kärttyillä tuollaisesta. (Koska usein se menee juuri niin: ihminen antaa itselleen luvan olla kärttyinen jostain.)Ylipäänsä koko raskaus on täynnä sitä, että ihmiset kyselevät samoja juttuja. "Miten olet voinut?" "Tiedätkö sukupuolen?" "Onko ollut erilaista kuin viimeksi?" Olen päättänyt, että vaikka kävisin saman keskustelun eri ihmisten kanssa kymmenen kertaa päivässä, niin en silti mitenkään ärsyynny siitä, sillä ihmisillä on nimenomaan näissä juttutuokioissa hyvä tarkoitus. Se on kivaa, kepeää small talkia, ja yleisesti ottaen on aina hienoa, kun ollaan kiinnostuttu muiden kuulumisista.Sofia pointtasi hyvin, että tätä ei pidä sekoittaa vaikkapa sellaiseen, että joku rodullisetttu ihminen joutuu koko elämänsä vastaamaan kysymyksiin siitä, "mikä hänen oikea kotimaansa on" tai "mistä vanhempasi ovat kotoisin" tai "saanko koskea tukkaasi". Ensinnäkin, raskaus on ohimenevä vaihe, joten ei niihin keskusteluihin nyt ehdi sillä lailla kyllästyä ja toiseksi, raskaudessa ei sinällään ole mitään hierarkisoivaa tai sellaista, että jompikumpi asetettaisiin eriarvoiseen asemaan. (Olen puhunut aiheesta ennenkin.)Ylipäänsä olen huomannut, että viimeksi kun olin raskaana, olin jotenkin paljon herkempi ärsyyntymään kaikenlaisesta. Minua kiukutti esimerkiksi tietynlainen kielenkäyttö, kuten vaikkapa mamma-sanan käyttö tai "mammikselle jääminen".  Enää tuollaiset asiat eivät harmita ollenkaan. Jokaisella on oikeus käyttää puheessaan omia sanojaan, minä käytän omiani ja joku toinen omiansa. (Siis jos sanat ovat hyväntahtoisia ja poliittisesti korrekteja, mitään n-sanoja en tietenkään suvaitse.)Sofia analysoi tätä hyvin, että se johtuu varmasti paljon siitä, että kun ensimmäisen kerran oli raskaana, olo oli monella tapaa tosi epävarma. Pelkästään jo fyysiset muutokset ja pelko siitä, riittävätkö omat taidot, mietityttivät paljon. Lisäksi henkisesti oli aika lujilla. Siinä jotenkin pelkäsi vahvasti, että "menetän tässä identiteettini", kun minusta tulee tämä äitihahmo, enkä minä ole enää minä sen jälkeen. Että älkää nyt herran jumala kutsuko minua miksikään mammaksi, koska sellainen minä en ainakaan ole!Toisen lapsen kohdalla oma identiteetti on taas sillä lailla astetta valmiimpi, että tiedän olevani äiti, mutta ennen kaikkea minä, eikä lapsen syntymä muuta sitä sellaiseen suuntaan, jota en kokisi kotoisaksi. Ja kun ei ole epävarma itsestään, niin muidenkaan sanomisia ei sillä lailla ota sydämeensä.Että saa kysyä näistä jutuista, ei haittaa!Ja vastauksia avoimiin kysymyksiin: Synnytyksen alkamsiesta ei edelleenkään ole mitään merkkejä (tänään on RV 40+2, enkä koskaan eläessäni ole ollut näin raskaana). Emme tiedä lapsen sukupuolta (koska se epeli piilotteli sitä niin taidokkaasti!). Olen voinut yllättävän hyvin, mutta nyt alkaa keilapallo vähän painaa.Mutta vaikka nyt en ole vielä sillä lailla totaaliuhriutunut, niin pidätän oikeuden siihen, että viimeistään viikon päästä alan kuvitella, että koko maailma on minua vastaan, kun tämä synnytys ei käynnisty. Sitten en enää kykene tällaiseen rationaaliseen pohdintaan, vaan lähetän jokaiseen "joko synnytys on käynnistynyt"-kysymykseen ihan vain keskariemojin.Jos olette olleet kaksi kertaa raskaana, niin miten teidän mielestänne toinen raskaus erosi henkisesti ensimmäiseen verrattuna?Lue myös:Älä sano minua mammaksiMaailman surkeimmat sukupuolenpaljastusjuhlat