Ystävä sä lapsellisen
Helsingin Sanomat kirjoitti tänään vanhempien yksinäisyydestä. Jos aikuiset kontaktit rajoittuvat vain puolisoon (eikä aina edes siihen), elämä voi äkkiä alkaa tuntua todella tympeältä.
Mulla seinät kaatuu päälle jo yhdessä päivässä yksin. Jos olen päättänyt etukäteen, että "nyt vietän rauhassa päivän kahden kesken vauvan kanssa", oon ihan sairaan kiukkuinen, kun Tiki tulee illalla töistä kotiin. Marttyyrimama iskee: "Täällä mää vaan oon joutunut... tekemään kaikenlaista! Ei tämä vauvan kanssa oleminen todellakaan ole mitään lomaa. Mä oon niiin rikki!!!"
Jos taas olen hurvitellut päivän aikana kavereiden kanssa, olen illalla hyväntuulinen: "Ai nytkö sä jo tulitkin? Kiva! Mulla on huono omatunto sun puolesta, kun joudut olemaan töissä ja mä saan vaan lomailla tämän superihanan pötkylän kanssa."
Koska olen niin seurankipeä, en ole moniin viikkoihin enää viettänyt yhtäkään päivää kahdestaan pojan kanssa, kuten edellisessä postauksessa mainitsin. Mulla on siitä erinomainen tilanne, että ystävyys muutamien äitiyslomaa viettävien naisten kanssa on syventynyt lähikuukausina kovasti. Sen lisäksi kaveripiirissä on freelancereita, opiskelijoita ja muita sellaisia, jotka pystyvät helposti irtoamaan pitkälle lounaalle kesken päivän.
Kaverit ovat juuri nyt elintärkeitä. Kun on nukkunut hiton huonosti yön, bebbe on saanut pari käsittämätöntä raivokohtausta ja sielu vaeltelee murheen syvässä laaksossa, yksi aamuinen Facebook-viesti (vaikkapa valokuva yli-ikäisestä morsiusneidosta) nostaa mut maan pinnalle: No mutta, eihän tämä niin vakavaa ole!
Olen saanut viimeisten viikkojen aikana ystäviltä todella paljon: hyväksyntää ("No, vauvan umpisuolen puhkeamista en ole keksinyt pelätä, mutta ymmärrän!"), tulevaisuuden realismia ("Se lääkäri sanoi, että perusjuttu, kaikki vauvat putoaa yhden kerran."), vertaistukea ("Joo joo, riidat miehen kanssa ovat vauvan myötä nousseet ihan absurdille tasolle.") ja yleistä bondausta maailman hulluudesta ("Jep. Mä erosin Imetyksen tuki -Facebook-ryhmästä siinä vaiheessa, kun siellä alettiin keskustella siitä, miten imetys on parempaa kuin seksi.")
Eikä ystävät ole vain huonoja hetkiä varten, täysin päinvastoin: Ne pitävät vauvaa sylissä sillä aikaa, kun mä haen santsikierroksen syntymäpäiväkakkua, niille voi lähettää videon vauvan ensimmäisistä nauruharjoituksista ja niiden kanssa käydään Jädelinossa kevään ensimmäisellä ulkojäätelöllä. Ne ovat mun lapselle nyt ja tulevaisuudessa niitä "luotettavia aikuisia" (joista Demi-lehti aina puhuu), joiden syliin voi mennä ja joille voi kertoa niitä juttuja, mitä äidille tai isälle ehkä ei.
Yhtä juttua okenkin tässä miettinyt: Kun nämä päivät ovat juuri ystävien takia niin mahtavia, niin millaista miehillä sitten on isyyslomalla, kun kaverit ovat pääsääntöisesti töissä? Ja eikö se ole vähän itseään ruokkiva noidankehä: Miehet eivät jää pidemmälle vanhempainvapaalle, koska niillä ei ole kavereita, jotka ovat vanhempainvapaalla. Toki lattepappa voi käydä lattemammojen kanssa hengailemassa, mutta ei se ole kuitenkaan ihan sama.
Mä itsekin tosiaan välillä sorrun tuohon marttyyrimamameininkiin enkä kehtaa paljastaa, kuinka letkeää meno on ollut taas (koska öö, haluan, että mua jotenkin arvostettaisiin sen marttyyriyden takia?). Mutta jos kertoisi miekkeleille myös niistä kivoista puolista, niin ehkä ne jäisivät sankemmin joukoin hoitovapaalle?