Ystäväni Natalia – seksistä, kerrankin kiinnostavasti

Olin juuri räntännyt Raisalle, miten seksistä puhuminen ei juurikaan kiinnosta minua enää. Vielä parikymppisenä oli hauskaa juoruilla kavereiden kanssa seksijutuista, kuka on ollut kenenkin kanssa, mitä hassua joku on seängyssä tehnyt ja sen sellaista. Nyttemmin en juurikaan enää ole puhunut ystävieni kanssa seksistä. Tämä johtunee siitä, että moni on melko vakiintuneessa suhteessa ja tämä tarkoittaa (onneksi) sitä, että omaa puolisoa kohtaan on vahva lojaliteetti, jota ei rikota vitsailemalla seksiasioista ystäville.Populaarikulttuurin seksipuhe taas on ollut pitkään jo aika blaah. Se ei tarjoa juurikaan uusia näkökulmia tai mitään perin kiinnostavaa itselleni. Seksi, huhuu! Onpa jännää. Ei ole. (Sen sijaan tietopuolella puolella seksistä on alettu puhua tuoreesti, kuten Marja Kihlrsrömin Iso O tai sitten ihan vaikka täällä Lilyssä Kaisaminnin blogi!)Sitten sain arvostelukappaleen Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia -kirjasta. Ensin ajattelin, että kirja, joka kertoo erään naisen seksijuttuja, ei minua innostaisi. Mutta kun huomasin, että kyseessä on nainen, joka "aloittaa intensiivisen terapian ratkaistakseen seksuaalielämänsä ongelmansa", kiinnostuin. Ehkä tässä voisi olla jotain muutakin kuin retostelua.Kun aloin lukea Laura Lindstedtin kolmatta romaania, Ystäväni Nataliaa (Teos 2019), ihastuin kirjaan heti ensimmäisellä sivulla. Tajusin heti, että käsissäni on jotain raikasta, kiinnostavaa ja ehdottomasti aiheesta uusia näkökulmia tarjoavaa. Jo koko asetelma: nainen joka tulee terapiaan puhumaan seksuaalisuuteensa (huom, ei vain seksiin) liittyvistä ongelmista, on omaperäinen ja viehättävä. Merkillepantavaa on myös se, että terapeutin sukupuoli ei oikeastaan selviä missään vaiheessa kirjaa, eikä sillä niin väliä olekaan.Kirjan kertoja on terapeutti, joka valottaa tapaaminen tapaamiselta tätä yksittäistä keissiä, kutsukaamme häntä Nataliaksi. Natalian historiasta ja mielestä selviää yllättäviä asioita, mutta silti tuntuu, ettei juoni oikeastaan ole kirjan pääpointti (enkä sitä tietenkään ala tässä referoimaan). Tunnelma, yksittäiset oivallukset ja kaunis kieli ovat.Jos pitäisi antaa referenssejä siitä, keiden teoksia romaanista tulee mieleen, niin sanoisin, että Siri Hustvedtin ja Donna Tarttin, ehkä myös ylistämäni Jenny Offillin. Nimittäin rakastan kirjan intertekstuaalisia viittauksia taiteeseen, filosofiaan ja psykologiaan. Niissä ei ole mitään päälleliimattua, vaan ne soljuvat seksijuttujen kanssa rinta rinnan ja nostavat koko romaanin raikkaalle tasolle.Kirja on helppolukuinen ja lyhyt, ehkä jopa liian lyhyt. Jollain tavalla se vain loppuu eikä tarjoa katharsista. No, kaikki lukijat eivät katharsista enää näinä päivinä halua, mutta minä olisin kaivannut vielä enemmän ratkaisua, vastauksia, sen sellaista. Mutta suosittelen joka tapauksessa lukemaan.Pakko vielä kehua kirjan kantta, jonka on tehnyt (entinen naapurini) Jussi Karjalainen. Usein jos Suomessa näkee jonkun upean kannen, se on Jussin tekemä.Suhtauduin muuten kirjaan ennakolta hieman skeptisesti, sillä Lindstedtin Finlandia-voittaja Oneiron aiheutti minussa taannoin suoranaista huonovointisuutta. Tästä ei ehkä voi syyttää Lindstedtiä vaan omaa tilaani, sillä luin sen ensi töikseni kotiuduttuani sairaalasta Alppu-vauvan kanssa. Imetin ja luin naisesta, joka on ikuisesti raskaana kaksosista, syömishäiriöisestä itsensäkiduttajasta ja muista kauheuksista. Olin selvästi aivan väärässä mielentilassa tuolloin Oneironille, aivan liian herkillä.Olen kuitenkin iloinen, että tartuin tähän.Onko joku muu lukenut?Muita kirjasuosituksia:Kauneinta, mitä olen aikoihin lukenutEhkä tänä kesänä kaikki muuttuu15 x kirjasuositus