Ystävyyden syksy

Oh, Hanne pohti tänään instassa, että hänen vanhempainvapaansa ovat nyt ohi, ja vauvavuosikin vetelee viimeisiä. Mulle iski siitä ihan himmeä haikeus! Hanne on ollut minun the äitiyslomakaveri tällä äikkärillä. Tiedän, että kyllä me keväälläkin tavataan, mutta ei ehkä niin paljon. Hannen puoliso jää hoitovapaalle ja Hanne tekee töitä, minkä lisäksi he muuttavat helmikuussa ulkomaille.

Tähän kaikkeen sekottuu ajan kulumisen haikeus ja se, että omakin vauvavuosi on jo pitkällä. Pian on 3/4 takana ja sitten minulla ei ole enää vauvaa, ei enää koskaan. Ja se on järjettömän haikeaa.

Päätin, että annan tunteen nyt tulla. Usein olen viime aikoina laittanut isommat tunteet tarkoituksella sivuun, koska ne ovat raskaita kantaa. Mutta tänään ajattelin, että antaa mennä, nyt haikeilen.

Niinpä olen sitten tänään ollut kotona vauvan kanssa kahdestaan, kuunnellut Antti Autiota ja miettinyt kaikkia suloisia syksyn hetkiä. Voi niitä on ollut paljon!

Se yksi ihana elokuinen päivä, kun päätettiin Hannen kanssa pitää Didi ja Kolmonen päiväkodista poissa ja mentiin heidän kanssa ensin Oodiin lounaalle, sitten leikkipuistoon ja lopuksi Muumi-tilaisuuteen (jossa Didi kyseli jatkuvasti, missä Tove Jansson kuoli). Meidän vaupsukat makoilivat puistossa äitiyspakkauksen pussukan päällä hiekalla, Nelonen osasi jo kääntyä, Putte ei yhtään. Ne olivat niin suloisia siinä. Brothers from another mother.

Se yksi päivä, kun minä ja Raisa tehtiin lasten kanssa retki Mustasaareen. Tekstailin Merjan kanssa, ja sitten hänkin ilmaantui sinne! Lapset riisuivat itsensä ilkosilleen, heittelivät hiekkaa päällensä ja remusivat, mutta me enimmäkseen annettiin niiden olla.

Yhtenä päivänä Kirsikka pyysi mut Tammisaloon kävelemään, istumaan rannalle ja syömään niille. Didi ja Kirsikan esikoinen tulevat älyttömän kivasti juttuun. Molemmat sellaisia kaistapäisiä riehujia. Rannalla ne hyppivät kiviltä alas ja etsivät jotain roskapulloja. Kirsikan luona ne kruisailivat keittiössä kahdella muovisella autolla, Kisun kuopus juoksenteli perässä. Kiljuminen oli korviahuumaavaa, mutta niin oli myös ilo lasten riemusta. Tämmöstä rentoa elämä voi olla.

Kerran me otettiin Hannen kanssa taas typsyt mukaan ja mentiin Teurastamolle jäätelölle. Yhtäkkiä alkoi sataa, mutta se ei haitannut ketään, sitten vain istuskeltiin suojassa asfaltilla. Oli lämmintä.

Toisen kerran Hanne tuli meille ja sitten suunnattiin Keuruun puistoon McDonalnds-piknikille. Yhdelle lapsista tuli hirveä kakkahätä ja se sissikakkasi yhteen mäkkärin pussiin, servetit toimivat vessapaperina. Selvittiin siitäkin!

Meillä on ollut Niinan kanssa kausikortit Korkeasaareen, niinpä me ollaan käyty siellä aika paljon. Lapset rakastaa sitä vesileikkimestaa. Yhtenä elokuun lämpimistä illoista oli todellinen onnenhekti, kun matala auringonvalo siivilöityi leikkipaikalle ja me makoiltiin siinä Niinan kanssa raukeina katsellen lasten sekoilua.

Syyskuussa kun hengailin Turussa Sofian vasta remontoidussa olohuoneessa, meillä oli erinomainen Survivor-katsomo. Se oli mun eka ja vika kerta kun katsoin sitä ohjelmaa, mutta olin täydellisen viihdyttynyt Sofian analyyseistä.

Yhtenä päivänä lokakuussa Raisan esikoinen kertoi, että hänen rakas Däfi-koiransa (muovinen Metkasta ostettu lelukoira) täyttää yhden vuoden, ja sille täytyy pitää synttärit. Tätä pyydettiin niin monta kertaa, että synttärit järjestettiin. Erkka (kummisetä) saapui juhliin puku päällä – kyllä Däfiä nyt pitää kunnioittaa!

Eräänä sateisena sunnuntaina me mentiin Kirsikan ja lasten kanssa puistoon, ostettiin Fazerin kahvilasta pillimehut. Didi oli ärsyyntynyt, koska toinen pillimehu oli isompi. (Olivat saman kokoisia, mutta näin nämä asiat koetaan.) Kisu pyöritti lapsia vinhaa vauhtia semmosessa karusellissä ja leikki niiden kanssa merirosvoja. Se on tosi hauskaa seuraa lasten kanssa.

Torstait ovat olleet suosikkipäiviä siinä mielessä, että meillä on aamulla ollut vauvauinti, johon olemme ystäväni Monikan kanssa menneet. Sen jälkeen aina lounas jossain Käpylän mestassa ja paljon puhetta sosiaalipolitiikasta, maahanmuuttajuudesta (Monikan perhe on Puolasta) ja tietenkin vauvoista!

Oodissa me ollaan Hannen kanssa käyty monta kertaa. Siellä nuo meidän poikaset ovat opetelleet etenemään. Nelonen konttaamaan, Putte ähisten johonkin suuntaan. (Nyt se muuten ryömii, kiitos ja ylistys!) Hannen kanssa on ollut niin turvallista vaan koomata silloin kun on aivan yövalvomisesta uupunut. Välillä valitetaan, välillä nauretaan meidän valituksille, mutta ennen kaikkea fiilistellään, miten voikin olla näin ihanaa. (Tämä on sellaista fiilistelyä, jota voi tehdä tokan, kolmannen tai neljännen lapsen äitiyslomalaisen kanssa. Siis sitä, että molemmat tajuaa, miten hirveän nopeasti tämä aika menee, että tämä on hujaus ja me ollaan takaisin töissä. Kaikki on vaihetta, nyt kannattaa iloita ja antaa rakkauden tunteiden tulla ihan täysillä. Yksikään kuolainen pusu ei ole tarkoitukseton.)

Yhtenä kertana Hanne sanoi, että nyt mennään kuule viinille, hän tarjoaa! Ja sitten me otettiin Makaronitehtaan ravintolasta erinomaiset pastat ja hyvät rieslingit ja skoolattiin itsellemme ja tälle kaikelle. Että miten voikin olla tämmöstä, että saa päivät viettää näin ja vauvat kasvaa ja on vain koko ajan suloisempia ja elämässä tapahtuu kivoja juttuja. Puhuttiin Hannen Espanjaan-muutosta, parisuhteiden kipukohdista, somen kasvavista vaatimuksista, metatöistä ja siitä, miten siistejä tyyppejä meidän lapset ovat.

Ja sitten brunssit viikonloppuisin! Aina kun Tiki on huvilalla, mä kutsun lauantaiksi meille satunnaisen jengin naisia nyyttärimeiningillä syömään. Yhtenä lauantaina oli niin kiinnostava kuunnella kaupunkisuunnittelua opiskelevan Ilonan analyysiä Kalasatamasta. Toisena lauantaina taas kokoonnuttiin Mariannan upeaan kattoasuntoon. Didi ja Raisan kuopus tulevat niin hyvin toimeen. 2-vuotias R sanoi yksi päivä: “Didi on minun hyvä ystävä. Hän sanoo minulle kaiken mitä tarvii.”

Yksi parhaimpia juttuja tänä syksynä ovat olleet aamut Roots-kahvilassa. Mulla on yleensä tapana heittä lapsoset päiväkotiin 8.15 ja suunnata siitä suoraan Rootsiin kahville (ja joinain päivinä, kun haluan törstätä, myös puurolle). Sitten istuskellaan pitkässä pöydässä Raisan, Monikan, Niinan, Oonan ja Saaran kanssa. Siinä aamupalapöydässä on itketty monta kertaa, mutta ehdottomasti naurettu useammin.

On ollut kyllä taivaallinen syksy monin tavoin. Tuntuu että olen saanut olla Puten kanssa rauhassa ja hänen ehdoillaan paljon, mutta toisaalta nähnyt ihmisiä. Kaukana ovat korona-ajat, olen nyt ottanut kaiken takaisin noista rajoitusten vuosista!

Tämä tekee minut vain tosi onnelliseksi. Toivon ja odotan, että keväästä tulee samanlainen. Jatkan vielä vaupsukan kanssa kotona tehden silloin tällöin jotain duunijuttuja. Tiki jää sitten myöhemmin Puten kanssa joksikin aikaa kotiin. Nyt minä haluan vielä nauttia tästä.