Äitiysbondausta Niina Lahtisen kanssa
Kirjoitin äsken ilmestyneeseen Trendiin kansijutun Niina Lahtisesta. Jutun näkökulmana oli kysellä Lahtiselta, mitkä ovat elämässä niitä juttuja, joista on joskus tullut stressattua ja huolittua täysin turhaan. Eli: Näistä jutuista huolehtimisen voit lopettaa vaikka heti.
Tammikuussa lehdet täyttyvät usein tympeistä laihdutusvinkeistä ja elämänmuutospakosta. Siksi tämä tuntui nyt mukavan freesiltä: Ei tarvitse ressaa siitä, onko lihava, tarpeeksi fiksu ja pätevä, riittävän hauska ja niin edelleen. On maailmassa tärkeämpiäkin juttuja. No, lukekaa uusimmasta Trendistä. Lahtiselta tuli älykkäitä ja tuoreita pointteja, jotka jäivät pyörimään pitkäksi aikaa mun päähän ja joista sain suurta lohtua joulukuussa, kun kriiseilin milloin mistäkin.
Kun tekee hyvien tyyppien kanssa haastatteluja, kaikki kiinnostava ei koskaan mahdu juttuun. Ja tällä kertaa juttuun ei mahtunut hyviä äitiysbondauksia!
Mä tapasin Lahtisen Musiikkitalolla, ja mun oli pakko ottaa Alppu ensimmäiseksi puoleksi tunniksi mukaan, sillä lumikaaoksen takia Tikin juna oli myöhässä. Aluksi tietenkin vähän hävetti, että "mä oon tämmönen muija, joka vauvansa kanssa täällä työskentelee". Lahtinen oli kuitenkin ihan super, se vaan kehui, miten nerokas veto tämä oli multa: "Kato nyt tässä heti tekee mieli avautua äitiyden ja uran yhdistämisestä!"
Lahtisella on kaksi lasta, ja se todella on yhdistänyt työnsä ja vanhemmuutensa. Niinä kesinä kun se oli raskaana tai imetti, se kirjoitti varietee show'ta, muulloin esiintyi itse niissä. Sain tästä synninpäästöä: munkin on tehnyt mieli koko ajan tehdä pieniä duunihommeleita sinne sun tänne, se on ollut mulle tapa pitää pää kasassa.
Kun jutun pointti tosiaan oli se, että kaikesta ei kannata stressata, sillä elämässä on niin paljon oikeasti huolehdittavia asioita, yritin antaa esimerkin asiasta, josta täytyykin pitää huolta. Mun oli tarkoitus sanoa: "Sitä joutuu miettimään, että onko lapsella katto päänsä päällä." Mun suusta ölähtikin: "Sitä joutuu miettimään, pääseekö lapsi sisälle." Tähän Lahtinen alkoi oikein irvailla mulle: "Julia, sun lapsi on alle 1-vuotias. Hän ei itse pääse sisälle. Kyllä sun pitää itse kantaa hänet sisälle." (Tätä oli ihanan häpeällistä kuunnella nauhalta.)
Yksi mua lohduttava (jonkun toisen mielestä morbidi) kommentti oli, kun puhuttiin siitä, miten lapsen puolesta voisi pelätä ihan loputtomiin. Tähän Lahtinen sanoi:
"Lapsen saaminen on sillä lailla uskonnollnen kokemus, että se on isomissa käsissä. Tässä on miljoona eri tapaa millä se voi kuolla. Jos se on kuollakseen, niin sit se vittu kuolee!"
Toki siis tajuatte, että tässä tehdään nyt kaikki lapson hyvinvoinnin puolesta, mutta että mun mainitsemieni helvetillisten uhkakuvien maalaileminen on loppujen lopuksi melko turhaa.
Mutta joo, tämä on kyllä toimittajan ammatissa kaikkein siisteintä: saa jutella älykkäiden ja hauskojen ihmisten kanssa ja kysellä kaikenlaista niiden elämästä ja ajatuksista.
Sitten vielä kysyn teiltä:
Minkä asian stressaamisen olet lopettanut onnistuneesti?