Pitääkö talouden kasvaa?

Kaupallinen yhteistyö: Suomen Ekonomit

Heikki Pursiainen kuvailee olevansa “toipuva ekonomisti”.

Kun kirjoitin Kaikki kuluttamisesta -kirjaa, yksi minulla lopulta ratkaisemattomaksi jäänyt ongelma oli: miten suhtaudun talouskasvuun?

Talouskasvulla tarkoitetaan kansantaloudessa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen kokonaismäärän tai asukasta kohti lasketun määrän kasvua, eli BKT:n kasvua.

Toisin sanoen: kulutetaan enemmän tavaroita ja palveluita ja näin liikkeellä on enemmän rahaa, luodaan lisää työpaikkoja (etenkin niiden tilalle, jotka lakkaa olemasta), maksetaan lisää veroja ja saadaan hyvinvointivaltio pyörimään.

Me kaikki olemme oppineet, että talouden ja BKT:n pitää kasvaa.

Mutta kun se ongelma on juuri tuossa, että jos me kulutamme koko ajan lisää materiaa, palveluita joka vaatii materiaa, niin kuinkas sitten käykään?

Talouskasvu lisää valintojen mahdollisuutta, ja valintojen mahdollisuutta pidetään myös hyvinvointina: mitä enemmän mahdollisuutta, sen enemmän hyvinvointia.

Mutta tämä on ehkä se asia minkä minä kyseenalaistan: tuoko valintojen lisääntyminen aina hyvinvoinnin lisääntymistä? Olemmeko nyt onnellisempia kuin 1970-luvulla, kun muropurkkeja on kaupan hyllyssä valittavana huomattavasti enemmän kuin 50 vuotta sitten?

Mikä ja miten kasvaa, ei kunhan kasvaa

Viime torstain Talouskinkereillä puhuimme ekonomisti Heikki Pursiaisen kanssa talouskasvusta. Jos nyt ihan oikein muistan, niin kaipa me tulimme lopulta siihen tulokseen, että talouden pitää kasvaa, esimerkiksi siksi, että saadaan siirryttyä fossiilienergiasta vihreään energiaan. Talouskasvu syntyy ennen kaikkea ideoista ja innovaatioista sekä niiden rahoittamisesta eli niihin inventoimisesta.

Jos nyt lopettaisimme kaikenlaisen kuluttamisen ja investoinnin, niin jämähtäisimme tähän tilanteeseen – joka ei todella ole planeetan kannalta hyvä. Pitäisi miettiä, mikä kasvaa eikä että kunhan kasvaa.

Talouskasvun teorian mukaan talouskasvu on sitä nopeampaa mitä suurempi osuus henkisestä pääomasta käytetään uusien ideoiden tuottamiseen. Ja näin koulutus- ja tutkimusmyönteiselle ihmiselle tämähän on musiikkia korville: satsataan henkiseen pääomaan ja maailma pelastuu.

Ongelma on vain siinä, että yhteiskunnan kannalta yritykset eivät investoi uusiin juttuihin tarpeeksi. Niillä ei ole välttämättä motivaatiota siihen, jos tuottoa ei ole näköpiirissä. Yritykset eivät ole olemassa sitä varten, että ne tuottaisivat yhteiskunnalle hyvää vaan sitä varten, että ne tekevät omistajilleen voittoa. Ja siinä sivussa toki syntyy paljon hyvää.

Kuten Pursiainen huomautti mukavan lakoniseen tapaansa, vaikkapa Applen ensisijainen tehtävä tai hienous ei ole siinä, että tuotetaan verotuloja valtiolle vaan siinä, että se keksii kivan puhelimen, jota me sitten käytämme.

Ekonomistin ihmiskuva on inhimillinen

Yksi asia, mistä pidän kovasti Pursiaisessa on se, että hänellä on tietyllä tapaa hyvin tasa-arvoinen ihmiskuva. Puhuimme keskustelun aikana siitä, miksi joissain maissa on hirvittävää köyhyyttä ja toisissa ei, miksi maailma on tällä lailla epäoikeudenmukainen.

Pursiainen ei ajattele, että joissain maissa ihmiset olisivat huonompia, laiskempia tai tekisivät typerämpiä valintoja (kuten moni tuntuu nykyään ajattelevan). Hän ajattelee ekonomistin tavoin: Ihmisillä ei ole vapautta ja mahdollisuuksia hoitaa asioitaan haluamallaan tavalla – toisin kuin vaikka länsimaissa ja meillä Suomessa. Kyse on siis ympäristöstä, ei ihmisestä itsestään.

On kuvaavaa, että jos köyhästä etelästä tuodaan ihminen rikkaaseen pohjoiseen: hänen tuottavuutensa kasvaa välittömästi.

Kuuntele keskustelumme joko Suomen Ekonomien YouTube-kanavalta tai sitten suoraan alta:

Tule kuuntelemaan suhdannevaihteluista – ja lamasta

Hei tänään kello 18 minä juttelen suhdannevaihteluista Suvi-Anne Siimeksen kanssa Suomen Ekonomien kanavalla eli Talouskinkereissä.

Suosittelen ehdottomasti tulemaan linjoille, ilmoittatumislinkin saat täältä.

Ajattelin kysellä Siimekseltä erityisesti 1990-luvun lamasta, sillä katsoin vastikään Politiikka-Suomen lamajakson Yle Areenasta, ja se herätti valtavasti ajatuksia ja jonkun verran omia muistojakin. Lama kesti suurinpiirtein vuodet 1990–1993, mutta sillä oli kauaskantoisia vaikutuksia.