Elävät kuin pellossa ja ihan hyvä niin
Lapset ovat aivan täynnä naarmuja, hyttysen- ja paarmanpistoja ja Alpulla on jopa pinttynyttä öljyä (soutuveneen airojen lukosta) vatsassaan. Yleensä heillä on kasvoillaan jäänteitä mansikasta, vesimelonista tai ketsupista, ja hiuksetkin ovat ihan takussa, varsinkin Didin kiharapehko.
Elävät kuin pellossa.
Alpun ystävä Eino oli täällä kyläilemässä, ja nuo ovat kyllä ihan veljekset. Niin paljon rakkautta ja niin paljon tappeluita.
Yhtenä päivänä olivat tekemässä palapeliä.
A: ”Sä oot rakentanut ihan huonosti ton palapelin.”
E: ”Sut on huonosti rakennettu!!!”
Toisena päivänä Einoa harmitti jokin matkalla uimarannalle.
A: ”Eino, sun pitää opetella itsehillintää. Se tarkoittaa sitä, että ei voi suuttua ihan kaikesta.”
E: ”Alppu. Mä en arvosta sun käytöstä. ENÄÄ KOSKAAN!!!!”
On vaikea pitää pokkaa, kun nämä kaksi nollasta sataan kiihtyvää hupiukkoa tappelevat. Ja sitten taas halaavat ja painivat.
Valokuvia niistä on aivan mahdoton saada, kun aina jos kamera vähänkin näkyy, niin yhtäkkiä on pylly kaivettu esiin. Kuulemma valokuva muuttuu paremmaksi, jos peräpää on paikalla.
Ja jos nyt lähdetään näihin peräpääjuttuihin, niin meillä on kesäprojekti Didi kuivaksi -meneillään. Tähän mennessä se on tarkoittanut sitä, että hän on pissannut kalliolle, laiturille, terassille, lattialle ja tielle – pikkuhousujen läpi.
Hyvä asia on se, että hän tykkää valtavasti pikkareista ja on täysin valmis luopumaan vaipasta. (On luettu tarpeeksi opetuksellista Tahdon pottani -kirjaa.)
Yhtenä päivänä Didi istui mun sylissä ja tunstin yllättäen lämpimän virran ihollani.
”Pissaatko sä mun päälle nyt?” kysyin.
”Jooh”, typy vastasi hajamielisen toteavasti, suorastaan haaveilevasti.
Mutta projekti jatkuu, eikä sillä ole oikeastaan niin väliä, onnistuuko tämä nyt vai ei. Kokemuksesta vain tiedän, että kesä on ehdottomasti parasta aikaa tämäntyyppisille hommille, kun ei ole toppapukua ja villakerrastoa alla.
Tuntuu kivalta, kun elämä on muuttanut aika lailla huvilan terassille ja olohuoneeseen. Menee päiviä, jolloin emme poistu pihapiiristä mihinkään.
Välillä käymme pulahtamassa portaita pitkin alhaalla uimassa taivaallisen lämpimässä ja pehmeässä järvessä. Rannassamme ei ole vielä laituria, pelkkä liukas kallioranta, joten tähän mennessä lapsista pelkästään Alppu on tykännyt uida siellä. Tavallisesti muuten niin rohkea Didi jotenkin pelkää rantaa. Laituri on jo tilattu, mutta on herran hallussa, koska se saapuu.
Olisi ihanaa, jos Alppu oppisi pian uimaan. Se toisi lisää mielenrauhaa tähän järven äärellä asumiseen. Pelkillä kellukkeilla se vetelee jo tosi rohkeasti.
Yleisesti ottaen tänä kesänä kaikki on hirveästi helpompaa kuin viime kesänä, jolloin Didi oli aivan mahdoton. Tipahteli terassilta, kiipeili pöydälle ja heittäytyi taaksepäin. Nyt sillä alkaa olla jonkinlainen tolkku takaraivossa, ja se vähän kuuntelee, mitä sille sanoo. Lisäksi nuo kaksi leikkivät nykyään tosi hauskasti yhdessä, ovat seuraa toisilleen. Ja jos täällä on kaveri tai serkkuja, niin Didi on ihan onnessaan menossa mukana. Vaikkei osaisi hypätä terassilta ninjahyppyä seikkailukalliolle tai kiivetä puuhun yhtä ketterästi, niin hengailee siinä liepeillä mukana.
Ensi kesänä on varmasti vielä helpompaa.
On uitu järvessä ja kylvetty terassilla kylpyammeessa, kiipeilty tammissa ja vaahteroissa,pelattu ja katsottu jalkapalloa, syöty terassilla mansikkaa ja mehujäätelöä, grillattu vartaita ja makkaraa.
On poimittu kukkakimppuja tienvarsilta, koettu aurinkopöhnää,paettu keskipäivän hellettä sisään varjoon ja tapettu paarmoja iholta. On etsitty legojen osia pihalta (yhtenä päivänä etsimme R2D2-robotin päätä tunnin, kunnes Sampo astui paljaalla jalalla sattumalta sen päälle). On kuunneltu äänikirjoja ja luettu kirjastotta lainattuja Tatu ja Patu -kirjoja. (Tämän hetken suosikkini on Tatu ja Patu kesäleirillä.)
Alppu on etsinyt rannasta ravunsaksia (en tiedä mikä otus niitä syö, linnut?) ja Didi on ryhtynyt napostelemaan mustikoita suoraan pensaasta. Ne ovat täällä jo kypsiä. Didi tykkää keinua vauvakeinussa, joka on ripustettu kahden suuren koivun väliin.
Päivät toistavat itseään, aurinkoa, järveä, aurinkoa, syötävää. Kun hiukset ovat kuivuneet, järveen mennään uudestaan.
Toisinaan otamme bussin Turkuun ja koemme hieman sivistyksen tuulahdusta.
Minusta on ihanaa olla näin paljon lasten kanssa. Rakastan heitä ja heidän pieniä hassuja juttujaan.
Didi nukkuu yöt minun vieressäni ja herää aamulla vaatimaan mairealla ja suostuttelevalla äänellä: ”Maitoa. Yksi maito. Yksi makkaramaito. Viimeinen maito!”
Yritän vieroittaa häntä imetyksestä, ja mitä enemmän vieroitan, sitä enemmän hän vaatii. Ja sitten hän on keksinyt kaikenlaisia hassuja tapoja saada sitä maitoa. (Makkaramaito, what?!) Mutta ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu!
Alppu rakentelee vakavan legojaan ja lausuu välillä painokkaasti vuorosanoja, jotka kuulostavat periaatteessa hänen omiltaan, mutta ovat suoraan jostain Star Warsista.
Molemmat juoksevat ympäri terassia ölisten ja mölisten omiaan. Välillä meinaa mennä hermo, välillä se meneekin.
Löllöti-löö, menen takaisin löllymään. Didikin taitaa herätä päiväuniltaan.
