Jotta pää pysyisi mukana

Kaksi viikkoa lomaa, viikko siitä täällä huvilalla. Tuntuu, että pää alkaa pikkuhiljaa päästää irti kaikista työjutuista. En enää heräile yöllä miettimään kirjaa tai mitään muutakaan työhön liittyvää. Tai jos herään, luen pari sivua Pikettyä ja olen taas unessa.

(Suosittelen vilpittömästi. Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla on päänräjäyttävän sivistävä kirja. Kun sen on lukenut, ei kyllä voi enää pokerinaamalla mussuttaa perintöverosta ja vaatia sitä pois. Palaan tähän asiaan myöhemmin.)

Itse asiassa palaan kaikenlaisiin järkeviin ja jollain tavalla älyllisiin ajatuksiin myöhemmin. Kesäloma on juuri tällaista päälle löysää aikaa, ettei ole minkäänlaisia velvollisuuksia miettiä mitään tärkeää tai järkevää. Voi keskittyä Daniel Craigin elämäkertaan, sen miettimiseen, joisiko päiväkahvit terassilla vai rannassa, kaikenlaiseen joutilaisuuteen.

Ja sitten yhtäkkiä tulee toiveikas ja innostunut olo. Pieni välähdys, millaisia juttuja haluaisi tehdä syksyllä, inspiroitunut olo tulevasta. En ole vielä kaivanut edes listavihkoani esille. Kuten olen kertonut, minulla tapana kesäisin listata kaikenlaisia haaveita ja toiveita elämästä. Mutta vasta sitten, kun olo on sillä lailla vapaa, ettei mitkään velvoitteet sanele haaveitani.

En todellakaan ole valmis palaamaan mihinkään vaativiin ajatustöihin vielä aikoihin. Ja itse asiassa minulla on vielä viisi viikkoa lomaa jäljellä (ekat työpalaverit on 9.8.). On karmea ajatus, että suuri osa maailman ihmisistä lomailee vain viikon tai pari. Siinä ajassa saa juuri ja juuri vähän ajatuksia jonnekin muualle.

(Okei, joudun tekemään tämän seitsemän viikon aikana aina välillä jotain pieniä ja kepeitä työhommia, mutta ne menevät kevyesti lomailun ohessa.)

Rakastan erityisesti aamuja ja iltoja, jolloin käyn yksin uimassa järvessä. Eilen kelluin pitkään kasvot kohti taivasta, katselin sinistä taivasta ja muutamaa valkoista pilveä ja tunsin oloni hyvin onnelliseksi.

Olen päättänyt sanoa näin kokiessani joka kerta ääneen, että nyt olen onnellinen. Tai kuten Alppu sanoo: ”Nyt minulla on ilomieli.”

Sitten yritän painaa mieleen nämä hetket, jotta varmasti muistaisin ne myös myöhemmin.

Lomalla minulla on tapana askarrella valokuvakirjaa edellisestä vuodesta. Nyt olen vuoden 2020 heinäkuussa. Tämä on tapa järjestellä ajatuksia ja yrittää ymmärtää ajan kulua. Valokuvakirjaa tehdessä sisäistän parhaiten, miten lapset ovat kasvaneet vuodessa, mitä kaikkea minä olen tehnyt ja mikä elämässä on muuttunut.

Tuntuu, että jos en tee sitä, pää ei pysy mukana. Vähän samalla tavalla kuin entisaikoihin pelättiin, että juna liikkuu niin nopeasti, että sielu jää juna-asemalle.

Vielä vuosi sitten Didi osasi sanoa vain ”kakka” ja Alpulla oli meneillään tiukka NinjaGo-vaihe. Nyt Didi puhuu pitkiä tarinoita ja Alppu on lainannut kirjastosta lukuisia Star Wars -kirjoja.

Silloin huvila oli juuri valmistunut, ja sen sisäänajaminen tuntui jotenkin raskaalta. Nyt paikka on täysin tuttu, joskin kaikenlaisia toiveita ja haaveita minulla on vielä tämänkin suhteen.

Itse asiassa täällä olon renotus vähän rakoilee välillä siksi, että näkökenttään iskee koko ajan asioita, joita pitäisi fiksata.

Piha on tärkein. Se on tällä hetkellä salaojaremontin jälkeinen hiekkainen ja sorainen ryteikkö. Pakko sanoa, että välillä kun istun aamukahvilla terassilla ja katson sorakenttää edessäni, mielenrauha vähän kärsii. Pitää yrittää suunnata katse metsikköön.

Olen jo aika pitkällä suunnitelmissani, mutta kun kyselin tarjouksia pihan laittamisesta, niin hinta näyttää nousevan yli kymppitonniin. (Vaikuttaa siltä, että minkä remontin ikinä täällä tekeekään, perusyksikkö on kymppitonni.)

Tänä vuonna ostamme laiturin (noin kymppitonni), joten pihaan ei sittenkään ole varaa. Pitää tehdä nyt vain rauha sen kanssa, että saamme sen vasta ensi kesänä, kun on taas säästetty rahelia vuoden verran.

Jossain vaiheessa sitten kattoremontti, uusi huussi, puuvajan kunnostus. Sitten pitäisi vielä vaihtaa ikkunat ja ehkä maalata ulkoseinät uudestaan jossain vaiheessa.

Sitten alkaisi olla, ja voisi vain olla.

Olen ihan vakuuttunut siitä, että huvilaelämästä ei tule työleiriä – eikä siitä periaatteessa tulekaan, sillä olemme enimmäkseen ostaneet palveluina kaiken tänne tulevan. Tämä on vaihdantataloutta, minä teen podcasteja ja kaupallisia blogipostauksia, joita sitten vaihdan kattoremontteihin ja huussin perusteiden luomiseen (välittäjäaineena on luonnollisesti raha).

Minua ei kiinnosta loputon nikkarointi, etenkään sellaisissa asioissa, joissa jälki on selkeästi parempaa ja nopeampaa, kun sen tekee ammattilainen.

Meillä on käynyt ja tulee käymään aika paljon vieraita. Olen kuitenkin iloinen siitä, että on myös tällaisia päiviä, jolloin ollaan ihan vain perheen kesken. Didin päiväunten aikana Alppu katsoo telkkaria ja minä saan lukea, kirjoittaa tai vain makoilla varjossa.

Sitten välillä otamme bussin Turun keskustaan ja elämme kaupunkilaiselämää.

Olen niin iloinen, että nyt on vasta heinäkuun kolmas. Se tarkoittaa sitä, että tätä kaikkea on vielä valtavasti edesspäin, ettei minun tarvitse kiirehtiä minkään lepäämisen tai inspiroitumisen kanssa. Voin vain olla möllötellä.

Toivottavasti tekin voitte.