En voi dumpata vaatteitani muiden vaivoiksi
Nyt on sunnuntai, ja olen käyttänyt viikon verran samoja farkkuja ja samaa paitaa. (Sukat ja pikkarit olen vaihtanut päivittäin.) Kyse on Eetti ry:n lempivaatteeni-haasteesta. Järjestö pyrkii tekemään maailmankaupasta kestävää ja edesauttaa kestäviä tuotantotapoja sekä vastuullista kuluttamista.#Lempivaatteeni-haasteen pointti on herättää meidät miettimään pikamuotia. Sitä ei nimittäin planeetta kestä, eivätkä planeetan ihmiset. Eettin mukaan tekstiiliteollisuus on tuottaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin koko kansainvälinen laiva- ja lentoliikenne yhteensä. Suomessa heitetään pois arviolta yli 70 miljoonaa kiloa tekstiilijätettä vuosittain, eli 13 kiloa jokaista suomalaista kohden.Itse asiassa olen sitä mieltä, että ihmisen pitäisi katsoa vaikkapa tämä Ylen dokkari Totuus halpamuodista. Tämän jälkeen aina, kun kaupassa vaate tuntuu ilahduttavan halvalta, voi miettiä, kuka sen hinnan ihan oikeasti maksaa. Sillä aina sen joku maksaa. (Nyt kuulostan todella pateettiselta, mutta aina välillä pitää olla vähän pateettinen!)
Tämä voi olla vähän provo mielipide, mutta minä en usko vaatteiden kierrätykseen Uffin, Fidan tai kierrätyskeskusten kautta. Kyllä, on totta että ostelen niistä itsekin vaatteita, mutta aina kun käyn pläräämässä niiden rekkejä, tulee vähän vastenmielinen olo: siellä on hirveä määrä sellaista skeidaa, jota en usko juuri kenenkään oikeasti ostavan tai ottavan edes ilmaiseksi. Nyppyyntyneitä neuleita, väljähtäneitä toppeja, kauhtuneita urheiluvaatteita. Sellaista halvan oloista rättiä.Aikakauslehtien ”täydellinen vaatekaappi” -jutuissa sanotaan usein, että käy kaappisi läpi ja vie kaikki sellaiset vaatteet kierrätykseen, mistä et enää tykkää. Minusta tämä on kestämätön neuvo. Sen ymmärrän, että vaatteita, joita ei itse enää käytä, voi myydä Torissa, FB-kirppiksillä tai viemällä itse myyntiin kirpputorille. Tällöin myyjä tajuaa itse, minkälaiset vaatteet saavat oikeasti vielä uuden elämän, ja minkälaisia kukaan ei halua ottaa. Tällöin ihminen näkee vaivaa sen eteen, että vaatteet löytävät uuden omistajan.Arvostan ja ihailen jokaista ihmistä, joka jaksaa myydä vaatteitaan tai tavaroitaan jotain reittiä eteenpäin. Se on kiertotaloutta ja ekologista toimintaa. Se on vastuun kantamista omista kulutuspäätöksistä.
Sen sijaan en arvosta sitä, että ihminen kuvittelee olevansa osa kiertotaloutta, kun hän heittää kierrätyspisteelle sellaisia vaatteita, joihin hän on itse kyllästynyt. Tämä nimittäin tarkoittaa sitä, että hän antaa itselleen luvan ostaa taas lisää tilalle. Tällainen käytös kiihdyttää vaatetuotantoa, ja siihen tämän hetkinen kestämätön systeemi perustuu: että pitäisi ostaa ja haluta ihan koko ajan uutta, kun vanha alkaa tympäännyttää tai menee pois muodista.Itse ajattelen, että pitää jaksaa käyttää myös sellaisia vaatteita, jotka joka kerta ne kaapista esiin kaivaessa eivät kuiski sieluun, miten ihana kyseinen vaate on. (Tuo vaatteen kuiskimisneuvo pätee mielestäni vain silloin, kun ostaa vaatetta: jos vaate ei kaupassakaan tunnu täydelliseltä, niin ei se sellaiseksi himassa muutu.)Tästä syystä ostan harvoin vaatteita: koen niiden loppuun käyttämisestä vastuuta. Jos käykin ilmi, että olen tehnyt hutiostoksen, rankaisen itseäni ja käytän vaatetta silti, niin kauan että se tuhoutuu – ja tähän voi mennä vuosia. (Muistatte ehkä reppu-gaten, tuon kirotun reppu-gaten!!!)Ja vaikka en arvosta tuollaista käytöstä ollenkaan, teen sitä edelleen toisinaan itsekin, eli heivaan kierrätyslaariin vaatteita, joita en enää käytä. (Kierrätykseen vaatteiden vieminen on aina tietenkin parempi kuin sekajätteeseen heittäminen! Tai mikä pahinta: taloyhtiön roskakatokselle vaatekassin tai rikki menneen vohveliraudan dumppaaminen varustettuna lapulla "saa ottaa". KUKAAN EI KOSKAAN OTA, EI KUKAAN, SENKIN SAASTAISET VASTUUN VÄLTTELIJÄT!) Olen kuitenkin yrittäny koko ajan vähentää tällaista, ainakin kiinnitän siihen nykyään paljon aiempaa enemmän huomiota.Jaksan aika harvoin myydä itse omia vaatteita tai esineitä. Kuitenkin nyt kun minulla on ollut meneillään tämä torittamiskuukausi ja olen tajunnut, miten hyvin käytetty tavara netissä liikkuu, olen päättänyt, että minunkin pitää osallistua enemmän kiertotalouteen. En voi vain sysätä ongelmiani muiden niskoille, vaan minun pitää itse kantaa käyttämistäni asioista vastuu.
Olen nyt viime aikoina yrittänyt ostaa kestävästi tuotettuja vaatteita. Mutta ennen kaikkea olen yrittänyt viimeisten vuosien aikana ostaa melko vähän vaatteita. Koska vaikka ostaisi miten eettisesti kestävää, niin ei planeetta kestä sitä, että vaatesykli on hirmu nopea, ja uutta pitäisi saada koko ajan. Joka talvi ei tarvitse ostaa uutta talvitakkia (vaan sanoisin, että ehkä kerran viidessä tai kymmenessä talvessa.)Itse ajattelen, että tämä lempivaatteeni-viikko ennen kaikkea haastaa sitä meihin syötettyä ajatusta, että joka päivä pitäisi olla eri asu. Koska juuri se on vaateteollisuuden salajuoni, saada meidät kuvittelemaan, että on jotenkin epäcoolia ja noloa pukeutua samaan vaatteeseen esimerkiksi kaksi päivää putkeen (herramunvereni).Huomenna kerron, miten tämä hommeli meni, eli onnistuiko samaan asuun pukeutuminen seitsemän päivää putkeen. Yllä on seitsemän päivän asuni lauantaina kuvattuna, tsekatkaa, vain pieni tahra alakulmassa! Tänään vielä vetäisen nuo vaatteet päälle, sitten on seitsemän päivän haaste hoidettu.Mukavaa ensimmäistä adventtia kaikille!PS. Lukekaa myös tämä Emmi Nuorgamin älykäs kolumni aiheesta, siinä on paljon mitä allekirjoitan: pikamuoti-ilmiö ei ole missään nimessä vain yksilön vastuulla, vaan kyse on yhteiskunnan isoista rakenteista, ulkonäkövaatimuksista ja lainsäädännöstä.Lue myös:Reppu-gate, eli traaginen tarina siitä, kun tein saastaisen väärän valinnan Ostan vaatteeni seuraavaksi viideksi vuodeksi