Erikoisia aikoja

Mulla on siitä kummallinen tilanne elämässä, että on tosi vähän töitä. Tammikuut on oikeastaan aika usein tällaisia, että on hiljaista. Se on iso kontrasti joulukuulle (ja koko syksylle), kun on sykkinyt mielivaltaisella tahdilla.

On siis tarpeeksi töitä siinä mielessä, että mitkään rahahommat ei mua huoleta. Mutta mun ei ole pakko minuuttiaikatauluttaa päiviäni. Voin viedä lapset myöhään päiväkotiin ja hakea ajoissa, ja silti ehdin tehdä kaiken. Iltaisin olen mennyt nukkumaan joskus kymmeneltä, kun en ole oikeastaan jaksanut edes katsoa mitään telkkaria. (Paitsi True Detectiven neloskautta, mutta sitä tulee vain jakso viikossa. Mä olen niiiiiin Jodie Foster -fangirl. Hän on IHANA.)

Niinpä esimerkiksi tänään päivä on ollut sellainen, että aamulla ohjeistin kotona Jelpperin tekemään meillä kaikenlaisia pikku hommia (lasten repimä naulakko seinälle, muutamia tauluja seinälle, alas tullut rullaverho takaisin seinään ja sen semmoista). Sitten mentiin puolison kanssa käymään perheneuvolassa kyselemässä, että miten tätä vanhemmuutta vois oikein tehä järkevästi. Olivat ihania, ja saatiin semmoselle uhmaikäisen lapsen vanhemmuus -luennolle kutsu. Menen!

Sitten käytiin lounaalla ja no, ei mulla sitten oikein ollut muuta tekemistä kuin lähteä Kiasmaan. Katsoin muun muassa Samira Elagozin ja Z Walshin 12-minuuttisen videoteoksen, joka kuvaa kahden transmiehen rakastumista. Se oli ihastuttava.

Sitten hortoilin ees taas ja päädyin lopulta tänne alakerran kahvilaan. Mulla on hammaslääkäri alle tunnin päästä ja sitä ennen aattelin vaan lööbaa.

Julia ja Cildo Meirelesin Babel (tuttu ARS01-näyttelystä).

Tammikuu on ollut musta harvinaislaatuisen inhottava. Olen ollut jonkinlaisessa flunssassa koko kuukauden, joten en ole liikkunut yhtään. Kotona on ollut jotenkin paska meininki. Päiväkodin aloittaminen on ollut musta tuskallista, mä inhoan niin paljon sitä, kun tuo silmäterä siellä itkee ikäväänsä.

Olen viettänyt hiljaiseloa. Ollut kotona lasten kanssa. On ollut jotain kutsuja jonnekin paikkoihin, mutta mun ei ole tehnyt mieli nähdä ketään eikä tehdä oikein mitään. Kävin Storytelin Murhamysteeri-illallisella, mutta se oli virhe, koska sen jälkeen mun taudista paraneminen otti takapakkia ja olin seuraavana päivänä vain sängyssä koko päivän.

Musta ulkona käveleminen on aika kammottavaa, kun vaunut juuttuu jokaiseen lumikinokseen, uppoaa loskajärveen ja liukastelee kaikki mäet alas. Mun iho on naamasta rohtunut, koska joudun niistämään jatkuvasti.

Me syödään kotona nykyään enimmäkseen jotain pinaattilettuja ja kalapuikkoja, jotenkin ollaan luovutettu. “Vihanneksensa” lapset saa pakasteherneiden ja purkkimaissien muodossa.

Koti on jotenkin alkanut hajoamaan. Naulakot tipahtelee seiniltä, verhotangot katosta ja kirjat hyllyistä. Tai no siis lapset niitä enimmäkseen tuhoaa. Nyt mä sitten ripustutin ne kaikki takaisin ja laitatin uhkarohkeasti pari aika kallista taideteosta seinälle. Luultavasti lapset tuhoaa ne ja samalla uuden osan mun sielustani.

Kesä tuntuu olevan vielä hirveän pitkän ajan päässä. Aurinko, lämpö, pulikoiminen järvessä, kaikki se.

Mä sanoin eilen Raisalle ja Mirjalle, että mä en oikeastaan kestä, jos Halla-aho pääsee toiselle presidenttikierrokselle. Tänään Hesarissa sanottiin, että ennusteiden mukaan populisti-oikeisto on voittamassa kevään Eurovaalit. Äsken luin Facebookista mun tutun kommentin: “Minun mielestäni koulussa pitää olla joka ikinen päivä lihavaihtoehto. En aio keskustella tästä enempää.” (Arvatenkin: mies.)

Sitten mua vituttaa myös somen meemivasemmisto (kiitos termist M!), jonka elämäntehtävä on vänistä ja vänistä, olla ikuisessa oppositiossa, silloinkin kun oma puolue on hallituksessa. Hate to break the news: Politiikkaan kuuluu se, että pyritään ottamaan valtaa ja käytetään sitä. Jos on tarjottavana vain loputonta käpätystä, en ihmettele ettei suurin osa äänestä.

Tänään ei tarjoilla hopeareunuksia. Minä lähden nyt huonotuulisena hammaslääkäriin.

Mutta kotona odottaa sentään seinässä oleva naulakko, eikä illalla tarvitse viritellä pussilakanaa ikkunan eteen.

Kas kas! Olikin se hopeareunus.