Pakahdun, enkä haluaisi
Viimeinen ilta huvilalla. Mulla on koko päivän ollut pala kurkussa, sillä tuntuu aika kamalalta se, että nyt tämä odotettu ja kaikkien odotusten arvoinen kuuden viikon huvilarupeama on tullut päätökseen.
Minulla on ollut elämäni viimeisen kerran kesällä oma vauva, jonka kanssa olen nukkunut, ihmetellyt puita ja järveä, jota olen silitellyt ja pusutellut. Jonka kanssa olen elänyt aika lailla symbioosissa.
Olen ollut hirveän herkillä, ja tunteet ovat tunkeneet ihan arkisinkiin tilanteisiin. Välillä katselen lapsiani sekoilemassa terassilla tai polskimassa järvessä ja tulee ihan sellainen hirveä kiitollisuus siitä, että he ovat tässä ja että minä saan kokea tämän. Etenkin iltaisin, kun on vähän hiljaisempaa, tulee niin voimakas rakkaus heitä kohtaan, että se muuttuu haikeudeksi, välillä jopa suruksi. Miten nopeasti elämä menee eteenpäin, miten nämäkin pienet kasvavat isoiksi, miten kaikki muuttuu.
Olen katsellut 3-vuotiaan suloisia ja ilmeikkäitä kasvoja ja miettinyt, että sinä olet vain kerran 3-vuotias. Kuinka pitkään haluat vielä tulla syliini? Kuinka pitkään saan rapsutella iltaisin selkääsi?
Ja suoraan sanottuna, en jaksaisi enää tuntea näin vahvasti. Tämä käy mielen päälle. Haluaisin arkisemman ajatusmaailman.
Laura, joka myös sai kolmannen lapsensa keväällä, kirjoitti hyvin tästä samasta:
“Kiitollisuus elämästä on lähtökohtaisesti myönteinen asia, mutta näin suuria tunteita en voi jatkuvaksi lomaseuraksi suositella. Vaikka pohtijaluonteestani en koskaan pääsisikään eroon, toivon seuraavalle lomalle, hormonien helpottaessa, hieman enemmän päänsisäistä keveyttä.“
Kyllä. Nimenomaan keveyttä toivoisin. En siis ole mitenkään itkeskellyt täällä tai ollut allapäin, mutta vain hirveän herkillä.
Tuntuu, että nyt pitäisi suoraan sanottuna yrittää vähän kovettaa itseäni. Veikkaan, että tässä on hormoneja ja väsymystä ja kesän huumaa, mutta tämän on syytä loppua. En halua olla näin herkkä!
Nämä kuusi viikkoa ovat olleet hirveän merkitykselliset. Lapset ovat nauttineet (ja tylsistyneet!), meillä on ollut niin vapaata ja aikataulutonta (ja okei, välillä vähän liiankin vapaata, mitä tulee esimerkiksi paikan siisteyteen).
On ollut niin ihana jutella lasten kanssa monista asioista (tällä hetkellä Alppu pohtii iltaisin, miten avaruus VOI olla loputon?!). On ollut suloista, kun on ollut riittävästi aikaa tehdä lasten kanssa niin paljon. Tämän heinäkuun jälkeen tuntuu, että tunnen heidät taas entistä paremmin.
Ehkä Helsinkiin paluu auttaa näihin tunneryöppyihin. Se, että saa sellaista arjen rutiinia. En tiedä. Mutta uskon, että muistan tämän kesän aina.
