Hetkiä, jotka joutavatkin mennä

Toivottavasti en enää imetä ensi kesänä (enkä koskaan sen jälkeen).

Äskeinen postaus äityi niin äiteläksi, että tuuppaan heti perään myös tämän: kesässä on ollut paljon hetkiä, joita en muistele kaiholla ja joita en jää kaipaamaan.

Imetys. Herramunvereni. Olen yrittänyt ja yrittänyt lopettaa sitä, mutta tehtävä tuntuu mahdottomalta. “Anna bukka! Äiti bukka!” En tiedä miksi hän puhuu maidosta bukka-nimityksellä, mutta sellaisen hän on reilu vuosi sitten keksinyt, ja niinpä me muutkin olemme sitä alkaneet käyttää. Saisi jo riittää, mutta vaikeaa on. Ehkäpä nyt sitten, kun päiväkoti alkaa, voisi mennä jo vähän helpommalla. Aamuviideltä hän alkaa höperrellä bukkan perään, ja vaikka on ollut viikkoja, jolloin Tiki on hoitanut yöt, tämä ei vain lopu.

Lapset, antakkee armoa.

Välillä, kun olemme olleet huvilalla ihan vain keskenämme ja on ollut sateista, kalsaa ja jotenkin tympeää, hermo on alkanut jokaisella kiristää. “Tylsäääää!” “Haluun pelataaaa!” “Mikset voi lukea mitään?” “Tää ruoka ei oo mun makuuni.”

Aivan sellaista kitumeininkiä. Lohduttaudun sillä, että tylsät päivät nyt eksplisiittisesti kuuluvat elämään. Mutta silti, tylsiähän ne ovat. Pahimmillaan aletaan tapella (lapset nyt joka tapauksessa, mutta helposti perässä sitten myös aikuiset). Tämä kesä on ollut täällä myös kylmempi ja sateisempi kuin pari edeltävää kesää, joten tällaisia päiviä on osunut jos jonkun verran. Sitten kun tuo 2-vuotias ei viihdy katsoen mitään ruudulta, sitä pitäisi viihdyttää ja viihdyttää ja viihdyttää. (Sen lemppari-leffa on minuutin mittainen video, jonka Hanne lähetti Nelosesta ja Kolmosesta, joita he jahtaavat kettiössä. Tämä elokuva on katsottu kymmeniä kertoja meillä.) Myö Isoja koneita on katsottu maltillisesti, mutta hitto kun tuota lasta ei kiinnosta. Se haluaisi vain viihdykettä ja lisää viihdykettä ja äitimuorin pitäisi tämä kaikki järjestää.

Okei tämä oli kyllä hetki, jota jään kaipaamaan. Nauhoitettiin Alpun ja serkun kanssa mini-kauhuelokuva, se oli niiiin hauskaa.

Ne hetket autossa, kun takapenkillä on alkanut riita tai pienin itkee lohduttomasti. Esimerkiksi matkalla Hankoon juuri ennen perille pääsemistä alkoivat tapella ja olin aivan toivoton, kun piti suunnistaa vieraassa kaupungissa ja karjua lapsille, että ÄLKÄÄ HEITTÄKÖ MITÄÄN TOISIANNE KOHTI!!!!!

Ylipäänsä ihan kaikki lasten riidat. Ei vain jaksaisi selvittää yhtään mitään.

Se kun alkukesästä 2 v oli tosi herkkä hyttysille ja yhtenä aamuna sen silmä oli muurautunut KOKONAAN umpeen. Sitä ei saanut auki ollenkaan. Kääk!

Meidän laiturilla uiminen silloin, kun kuopus haluaa tulla mukaan katsomaan. Isot uivat ja minä pitelen pojua, jotta se ei vahingossa horjahtaisi veteen nopealla ja holtittomalla stailillaan. Etenkin alkukesästä hän halusi heittää veteen kaikenlaista. Ensin jaksoin poimia hänelle ämpäriin käpyjä, mutta sitten heittely äityi myös kaikkiin kellukkeihin, jopa pyyhekisiin, niin oli pakko lopettaa tämä ilo.

(Sen sijaan on ihanaa vahtia isojen uintia silloin, kun pienet eivät ole mukana. Silloin mulla on ollut tapana tehdä vanha klassinen pakaratreeni laiturilla. Ai että sen jälkeen voi tuntea aina sellaista ihanaa omahyväisyyden hyrskäystä!)

Kesä on ruhjeiden ja haavojen aikaa.

Tämä loputon sotkujen siivoaminen. Tussit ja vaatteet ja pyyhkeet ja kaikki pitää levittää taloon ja puutarhaan. Jos terassilla on joku esine, se on heitettävä terassilta pois. Jos pöydällä on esine, se on heitettävä lattialle.

MIKSI????!!!!!

Yölliset heräilyt. Niihin on syyllistynyt jokainen tässä huushollissa. Välillä jotakuta pelottaa, välillä uni ei alun perinkään tule. Ja sitten kuopuksen on toki saatava sellaisia ihme uhmaraivareita, joissa hän vain huutaa: “MENNÄÄN JUNALLA!” (Hyvä puoli on se, että hänellä ei ole juuri uhmaa päivisin. Uhma ilmenee sitten öiseen aikaan.)

Mitä lehmä sanoo -kirjan lukeminen. On mahdollista, että poltan tuon opuksen.

Tavaroiden kinuaminen. Ruokakauppaan on tyystin mahdoton mennä, myös museokaupat aiheuttavat lohdutonta “MIKSEN MINÄ SAA KOSKAAN MITÄÄN” -raivoa eräissä ihmisissä. Voin sanoa, että jos käsitykseni lapsista ja tavaranhimosta olisi muodostunut pelkän Alpun perusteella, olisin juuri sellainen mulkku vanhempi, joka vain kertoisi ihmisille asiantuntevaan sävyyn: “Sen kun näytät hyvää esimerkkiä, niin ei se lapsi sillä lailla ala kinuta mitään.”

HAH HAH HAH JUUPA JUU!

Fyysiset tuskat. Liukastuin alkukesästä meidän liukkaalla accoya-polulla ja säären paraneminen vei pitkään. Nyt mulla taas on jalanpohjassa viheliäs ja syvä haava, kun astuin playmobile-sarvikuonoon. Pirullista!

Tämä, että semmoista hetken rauhaa ei juuri ole. En ole ehtinyt tehdä valokuva-albumia, lukea kirjoja, rentotuta sillä lailla kunnolla, sillä tämä kolme lasta, joista yksi on kaksi, on vain ihan hiton intensiivistä. Että kyllä, odottelen vähän että maanantaina saan hetken kerätä ajatuksia. Kahdeksan viikon rupeama näiden hölmöläisten kanssa on vaatinut veronsa.

Ja toisaalta taas, kahdeksan viikkoa näiden ihanien kullanmurusten kanssa on ollut vain tosi tosi ihanaa. Raskasta ja rakasta. Molempia yhtä aikaa. Niin kuin elämä usein on.