Ilmassa taikaa

Alkukesä on ollut niin ihana, että tekee mieli vaan tuupata tänne blogiin muistoksi kasa kuvia ja tunnelmia. Eli sekavalla sepostuksella jatketaan.

Olen ollut viime aikoina hirveän onnellinen. Jos olisin keväällä tiennyt, että voin olla vielä näin onnellinen, en olisi ollut niin onneton silloin.

Olen käynyt paljon kaikenlaisissa pr-tapahtumissa aina kasvisten promoamisesta aurinkosuojaopetukseen, sillä nyt minulla on ihanasti aikaa sellaiseen (toisin kuin työelämässä, jolloin on niin kiire ettei kavereitakaan ehdi nähdä tai harrastaa liikuntaa tai oikeastaan mitään). Tilaisuuksissa näkee kivoja ihmisiä (koronan jälkeen on edelleen aivan hirveä sosiaalinen vaje), oppii jotain uutta ja saa syödäkseen.

Sitten olen käynyt kavereiden luona hengailemassa. Hannen, Natan, Raisan, Kirsikan, Ilonan, Mariannan. Semmoinen leppoisa löllöily toisen kotona on suurinta luksusta mitä elämä voi tarjota. Kaverit ovat olleet myös meillä paljon. Kotibrunssit – mikään ravintola ei ikinä voi päihittää sellaisia.

Olen tutustunut muutamiin uusiin ihmisiin, joilla on saman ikäinen vauva kuin meidän vauva. On niin hauska kärrytellä Vallilan laaksossa tai istuskella Kumpulan maauimalassa ja jutustaa menemään vauvajuttuja, jotka aika usein nousevat lentoon työ ja ura // mikä elämässä on oikeasti tärkeää // mihin haluan jäjellä olevan aikani käyttää -jutuiksi.

Illat olen viettänyt aika lailla leikkipuistossa tai Raisan pihalla antaen supervauhteja Didille, imettäen vauvaa ja katsoen, minkä pokemonin Alppu on voittanut.

Jäätelön olen syönyt varmaankin joka päivä, ja niin on lapsetkin.

Didillä on ollut uhmaa, aika hankalaakin välillä. Valittelin neuvolassa, että hän nyykyttää öisin unissaan (ja herättää minut – paljon useammin kuin vauva!). Sanoivat, että luultavasti ei saa tarpeeksi läheisyyttä päivisin, mikä näkyy sitten yöllä alitajunnassa. Pitää yrittää vielä enemmän antaa huomiota ja haleja.

(Suosittelivat neuvolassa 3-vuotiaalle myös kynsien pureskelemisen sijaistoiminnaksi purukorua. Kuulostaa kivalta! Onko joku testannut, toimiiko?)

Päiväkodissa Didi sai aikuisilta kortin, jossa luki muun muassa: “Olet tosi huolehtiva sun kavereita kohtaan ja se on tärkeä taito. Usein juuri sinut löytää lohduttamasta kaveria. Meidän mielestä sinä olet ihana.”

Tulin tästä valtavan onnelliseksi, sillä se nimenomaan on tärkeä taito. Yksi tärkeimmistä minkä elämässä voi oppia.

Alppu alkaa koko ajan olla itsenäisempi. Tunnen siitä yllättävän isoa haikeutta, että näinkö pian tämä nyt sitten vaihtui äiti on paras -moodista joksikin ihan muuksi. Tämä Hannen teksti tuli kuin tilauksesta. Kyllä ne vielä on aika pitkään aika pieniä ja sylinkipeitä sittenkin.

Sunnuntaina käytiin Linnanmäellä, sillä minä ja Tiki käydään vuoristoradassa aina hääpäivänä (tai sen tienoolla).

Kelailin kulunutta vuotta, ja on se ollut parisuhteelle aika tiukka. Elokuussa havaittu yllätysvauva vaati ajatusten uudelleen asettelua koko syksyn. Lisäksi syksy oli hyvin kiireinen, sillä tuo Tieto-Finlandia-ehdokkuus teetti aika paljon kaikenlaista iltameininkiä minulle, mikä johti siihen, että Tiki oli paljon lasten kanssa. Keväällä taas olin niin raskaana, etten voinut tehdä moniakaan fyysisiä juttuja (esim pukea lapsia ulkovaatteisiin). Niinpä Tikin kuukausittaiset huvilaviikonloput tipahtivat pois. Ne ovat olleet meille molemmille hyvää vaihtelua. Kepeyttä elämään on tuonut vuoden mittaan se, että äitini on hoitanut kerran kuussa lapsia yhden yön, ja me olemme olleet hotellissa. Myös iltaisin katsotut tv-ohjelmat ovat olleet parisuhteelle aika hyvä liima.

Ja hauskaa on kyllä ollut, tosi hauskaa. Keväällä ei olla riidelty ollenkaan samalla tavalla kuin syksyllä, onneksi. Me ollaan aika hyviä lomanviettäjiä, uskon että ollaan sitä tänäkin kesänä. Silloin meillä on yleensä kivaa ja muistetaan, miksi ollaan yhdessä edelleen. (Koska esimerkiksi viime syksynä en täysin muistanut.)

Yksi iso elämänmuutos on myös se, että toukokuun lopussa siskoni Sofia muutti pois tästä talosta, Turkuun. Hän muutti naapurirappuun vuonna 2017 ja sai kaksi lasta, joista tuli hirveän tärkeitä meidän lapsille. Meillä on ollut niin ihanat neljä vuotta täällä (etenkin korona-aikana Sofia oli täysi pelastus – muodostimme koronapeheen), että muistelen niitä varmasti lopun elämäni.

Mutta tänään olen menossa Turkuun katsomaan Sofian perheen ihanaa taloa, ja juhannuksena mekin muutetaan Turkuun kesäksi. Joten kyllä tässä nähdään onneksi paljon edelleen.

Vauvan kanssa on ollut ihan vain ihanaa.

Eilen se tosin sai sellaisen varmaankin kuumuudesta johtuvan hillittömän itkuraivokohtauksen, joka kesti jostain kahdesta aina iltakasiin, jolloin hän nukahti yöunille. Se oli niin massiivista ja taukoamatonta huutoa, että vauva melkein oksensi välillä. Olin ihan epätovoinen. Heijasin, tungin tuttia, rintaa, otin kaikki vaatteet pois, löyhyttelin, kävin suihkussa, kävin ulkona, tulin taas sisälle, vaunuttelin.

Ja samalla tajusin, että helvete sentään että tämä on kyllä suuri onni, että on välttynyt kolme kertaa koliikilta ja vauvani ovat olleet aika hyvin menossa viihtyvää sorttia. Samalla tuli myös mieleen, että kun olen saanut muutaman kommentin siitä, miten helppoahan se on teillä, kun vauva tuolla lailla viihtyy – niin jep. Ymmärrän sata pros kaikki nihkeät ajatukset ja kommentit, mikäli oma vauva on kova itkemään. Siis ihan vain jo tuon yhden puolikkaan päivän perusteella. Varmaan inhoaisin tällaista kantturaa, joka liihottelee menemään, enkä todellakaan lukisi hänen paskablogiansa.

Mutta niin, muuten vauvan kanssa on ollut aivan mielettömän ihanaa. Välillä vain haistelen sen päätä. Se tuoksuu niin vauvalta ja maidolta edelleen kuin vain voi tuoksua. (Haistelin Didinkin päätä äsken – ei tuoksu enää vauvalta, tuoksuu ihmiseltä.) Sitten otan sen toisinaan vaippasilteen tai ilman vaippaa makaamaan minun paljaalle vatsalle ja vain silittelen sen pientä, pehmeää ihoa kauttaaltaan.

Nautin sen vauvuudesta niin kuin vain voi nauttia.

Tänään alkaa loma lapsilla. Seitsemän ihanaa viikkoa yhdessä sekoilua, kinastelua ja nauramista. Tästä tulee kesä, jota en ikinä unohda.