Loma vaatii sisäänajon

Viimein kaikki on hyvin: aurinko pilkahtelee järvellä pilvien takaa ja lapset ovat nukkumassa.

Terveisiä huvilalta. Olen ollut täällä viimeksi puoli vuotta sitten, joulupäivänä vatsataudissa. Lapset jäivät perjantaina päiväkodista seitsemän viikon lomalle. Ja aloittivat kunnon mayhemin.

Onneksi tätä on nyt tehty monta vuotta, joten minä tiedän miten tämä menee ja miten jatkuu: Lapset ovat lomalle jäädessään niin väsyneitä ja levottomia, ja ehkä me aikuisetkin, että ensimmäiset päivät nahistellaan, valitetaan, rettelöidään ja haetaan huomiota kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Didi etenkin: Tällä hetkellä hän tiputtelee kaikilta tasoilta tavaroita ja kihertää päälle. Mikään käsky ei mene perille, ja niinpä meillä on täällä lattiat täynnä kirjoja, legoja, vaatteita, epämääräisiä kasoja leluja ja lehtiä. Minulle taas tällainen epäjärjestys ottaa todella pahasti hermoon, kun tämä huvila voisi olla esteettisesti niin ihana elämys. Puitteet ovat sellaiset. Mutta lasten kanssa – ei mitään saumaa, ihan tämmöstä kaaosta. Etenkin mua risoo se, että täällä jostain syystä käytetään talouspaperia (meillä kotona ei) ja sitten talous- ja vessapaperirullille ei ole mitään järkeviä paikkoja ja sitten niitä lojuu ylt’ympäriinsä.

(Viimeisimmästä sanasta tuli mieleen: on valloittavaa, kun Didi on alkanut käyttää tuollaisia ilmauksia. “Tämä on jo typötyhjä!” “Se olikin upouutukainen!”)

Ja sitten Didi härnää vauvaa eli oikeastaan minua. Ottaa siltä tutin kun se nukkuu eli herättää sen, tökkii sitä huvikseen. Täydellinen tapa saada äidin huomio.

Päivän paras hetki oli yksin saunassa, kun avasin ölperin ja katselin järvelle ja mietin, että tätä olen kaivannut valtavasti.

Päätettiin lähteä heti tänne huvilalle perjantaina, jotta saadaan semmonen kunnon lomamoodi käyntiin. Palataan jo huomenna sunnuntaina takaisin. Sitten osaan miettiä Helsingissä, mitä kaikkea pitää lopulta olla mukana kuukauden tarpeisiin. Aika laillahan täällä jo kaikki on. Kun täällä on pesukonekin, niin vaatteita ei tarvitse olla mitään suurta vuorta. Mutta mitään viime vuoden vaatteita ei lapset enää käytä, jokainen on kasvanut seuraavaan kokoon – etenkin tuo nuorimmainen, joka oli joitain millejä silloin, kun täältä viime kesänä poistuttiin.

Tänään on kyllä ollut vähän ankea päivä, kun tämä sisäänajo on vain joka kerta mälsää. Ulkona on ollut kalsaa ja satanut, joten siellä ei ole voinut temmeltää samalla lailla kuin poutasäällä. Haluaisin vain istuskella rauhassa, lueskella kirjaa tai datailla puhelimella ja sitten lapset luonnollisesti vaativat taukoamatta jotain. Aaaargh!

Tulee jo sellaisia ajatuksia, että onko täällä nyt sitten niin hauskaa, pitäisikö olla enemmän kuitenkin Hesoissa kotona. Mutta sitten kun alkaa aurinko paistaa ja tänne lappaa ystäviä, etenkin serkut, niin kyllä tämä taas nautinnoksi muuttuu. Perjantaina käytiin myös katsomassa siskoni Sofian ja Sampon uutta taloa, niin siistiä, että nyt he ihan oikeasti asuvat täällä.

Perjantai-iltana käytiin Didin ja Alpun kanssa heittämässä talviturkit, se oli ihanaa! Uskaltautuivat heti noin vain veteen kellukkeineen päivineen, peräti vaativat, että minä vien heidät. Olen iloinen, että ovat niin rohkeita.

Illemmalla, kun Tiki oli ajanut meidän hyvin pitkäksi niityksi käyneen nurmikkopläntin (täällä on tehty vihdoin piharemppa, laitan pian kuvia!), minä haravoin vähän niitä ekstranurtseja sivuun ihan vain huvikseni. Sitten Didi ilmaantui paikalle: “Äiti tehdäänkö kottikärryhommia?” Se oli niin suloista! Hän kävi kippaamassa niitä kokoamiani nurtsikasoja sivuun pienillä kottikärryillään. Tajusin, että meidän pitää ehdottomasti laittaa tänne kunnon istustukset ensi vuonna. Ihan vain siksi, että sitten voidaan tehdä yhdessä kaikkea kivaa.

Didi on ylipäänsä parhaimmillaan silloin kun hän saa osallistua ja auttaa. Hakea Tikin kanssa puita saunaan, toimittaa astioita Tikille ulos grillipisteelle. Mitä enemmän hänet ottaa mukaan, sitä vähemmän hän rettelöi. Pitäisi vain muistaa ja jaksaa tehdä sitä!

Mutta niin. Kyllä minä tiedän, että tämä alun nahkeus on juuri alun menoa. Pian loma asettuu uomiinsa, päiviin muodostuu leppoisat rutiinit. Sitä paitsi aivan selvästi nuo kaksi jo viihtyvät paremmin toistensa seurassa. Tänään pelasivat sählyä kuistilla ainakin kymmenen minuuttia riitelemättä, laulavat yhdessä Hevisaurusta. (On ehkä maailman hauskinta, kun Alppu laulaa mustissa vaatteissaan hieman monotonisella äänellä Juranoidia. Kunnon pikku heviukko.)

Että juu, katotaan, kyllä tää!