Ja pahimpia on aamut

Taas yhdestä aamusta selvinneenä.

Halusin tulla kertomaan vain sellaista asiaa, että minä en voi sietää arkiaamuja. Olen aina inhonnut niitä syömeni kyllyydestä ja inhoan luultavasti koko loppu elämäni.

Koululaisena vihasin sitä, että Kakskerrassa asuessa bussi meni kerran tunnissa ja siihen piti ehtiä, jos halusi kouluun. Pysäkillä oli oltava 7.35 ja jos ei ollut, niin soronoo koulu! Välillä toki vanhemmat heittivät kouluun, mutta usein tuli mentyä bussilla. Näen edelleenkin välillä painajaisia siitä, miten vittumaiselta tuntuu juosta meidän kotitalolta 200 metrin matkaa pysäkille ja nähdä viimeisessä kulmassa, kun bussi kurvaa ohi. Tämä on vaikuttanut sielunelämääni niin paljon, että en luultavasti voi ikinä muuttaa sellaiseen paikkaan, jossa julkisia menee vain kerran tunnissa tai kahdessa.

Ylipäänsä se, että pitää olla aamuisin tietyssä paikassa tiettyyn aikaan on minun henkilökohtainen helvettini. Tämä on luultavasti vaikuttanut ammatinvalintaanikin: Tämä on iso syy, miksen voinut noudattaa lapsuudenhaaveitani ja ryhtyä luokanopettajaksi. Minusta ei vain olisi siihen, että olisin joka aamu tiettyyn aikaan jossain. Jos välillä käy niin huonosti, että jossain on oltava (vaikkapa Aamu-tv:ssä tai junassa) aamulla, niin en yleensä nuku edellistä yötä, koska jännitä heräämisen missaamista niin paljon.

Lukioikäisenä aamuvihani muuttui aivan sellaiseksi infernaaliseksi meiningiksi. Äiti ja Juha muistelevat välillä sitä, miten tuolloin minulla oli tapana hakea keittiöstä aamupala ja mennä syömään se omaan huoneeseeni. En vain kestänyt aamuisin muiden ihmisten seuraa. Enkä todellakaan muiden ihmisten teen hörppimistä tai leivän maiskutusta. Aamuisin muiden ruumiinäänet saavat minut eksistentiaalisen raivon valtaan.

Muutun ihmishirviöksi.Aamut helpottivat, kun muutin omilleni asumaan ja luovuin aamuaikatauluista. On ihanaa herätä yksin ja syödä aamupala ja lukea lehti rauhassa ilman aikataulua. Silloin kun elämä on tällaista, rakastan aamuja.Ja vuosia se olikin.

Mutta nykyään. Aamuviha on palannut, ja ai että. MINÄ VIHAAN AAMUJA NIIN PALJON!!! NIIN PALJON!!!!!! NIIN JUMALATTOMASTI!! TIETÄKÄÄ SE.

Minä kammoksun sitä, kun pitää repiä itsensä lämpimästä sängystä ylös kylminä ja pimeinä talviaamuina. Se tuntuu väkivaltaiselta kokemukselta, siihen ei totu.

Mutta vielä enemmän vihaan sitä, kun pitää repiä lapset tähän samaan kalsaan ja kylmään todellisuuteen unosten ihanasta maailmasta. Se tuntuu väkivallan teolta. Lapsemme eivät todella ole mitään aamuvirkkuja, jotka heräisivät aikaisin iloluontoisesti uuteen aamuun (paitsi tietenkin viikonloppuisin, niin lapset toimivat: jos saisi nukkua, eivät piruuttaan nuku).

Kun Alppu unisena kertoo, miten ei vain haluaisi herätä, niin ymmärrän häntä aivan hundra procent. Yritän halailla ja silitellä ja olla mahdollisimman lempeä, sillä ymmärrän niin hyvin, mitä kamaluuksia lapseni joutuu heräämisen hetkellä kokemaan. It is the worst.

Ja sitten samalla päällä on aina kuitenkin jonkinlainen aikataulupaine, sillä mikäli emme lähde päiväkotiin joskus, en myöskään voi hakea heitä ajoissa, koska työtkin on ihmisen tehtävä.

Ja vaikka minulla on valtavasti empatiaa lapsiani kohtaan, niin otetaan nyt kuitenkin se huomioon, että MINÄ VIHAAN AAMUJA. Niinpä on epäinhimillistä, että joudun juttelemaan ihmisille, pukemaan ihmisiä, harjaamaan ihmisten hampaita, tuuppaamaan ihmisten päälle kerroksittain vaatteita. Ihmiset karjuvat minulle, vastustavat joka käänteessä, heittäytyvät dramaattisesti lattialle ja tekevät kaikkea sitä, mitä minä itse haluaisin tehdä, mutten voi, koska olen "aikuinen".

(Ja siis sanottakoon, että lapsemme eivät käyttäydy mitenkään erityisen kamalasti. Olen kuullut paljon hauskempiakin kokemuksia, muun muassa tytöstä, joka onnistui aamuraivon puuskassa riisumaan itseltään kaikki vaatteet päältään päiväkotimatkalla istuessaan pyörän istuimessa viispistevyössä. Päiväkodin pihalla huoltaja oli sitten huomannut että kas, typykkä on pelkissä pikkuhousuissa. Aikamoinen Houdini.)

Lehden lukeminen on sentään pyhää. Lapset tietävät, että aamiaispöydässä äiti on hiljaa ja lukevat lehteä. Ymmärtävät lukea itse omia asioitaan (Alppu lukee nykyään "NinjaGo-uutisia" eli sarjista ja Didi jotain eläin sanoo röh röh röh -kirjaa). Tietävät, että äiti musertuu kuin kuiva keksi, jos ei saa aamulla luettua lehteänsä.

Tähän ei auta mikään. Olen hionut ja optimoinut aamut niin hyviksi kuin ne on mahdollista saada, ja silti: inhoan.

Omaksi hyveekseni on sanottava, että koska kavahdan arkiaamuja niin syvästi, niin en juuri koskaan kiukuttele lapsille takaisin, sillä tiedän niin täysin, mitä he joutuvat kokemaan. Siihen kun laitettaisiin vielä päälle huutava kanttura, niin morjenstaans.

Onni on myös se, että Tiki ei vihaa aamuja samalla intensiteetillä, niin hän usein sitten ottaakin suuremman vastuun ihmisten hoitamisesta.

Ainoa hyvä asia aamuissa on se, että kun ihmiset on sitten viety päiväkotiin (toinen jätetty hoitajan syliin karjumaan, toinen sentään jää ihan tyytyväisesti), niin minä pääsen työhuoneelle olemaan yksin ja rauhassa. Täällä keitän aamun ensimmäiset kahvit (en ehdi keittää kotona, sitä paitsi haluan nauttia aamukahvistani), löllöttelen ja olen vain hetken. Se on palkinto siitä, että olen selvinnyt aamun infernosta.

Tämmöistä tänään, mukavaa päivää teille!

Kuvat: Huomaatte että hymyilen näissä kuvissa. Se tarkoittaa sitä, että ne on otettu toisena vuorokaudenaikana kuin aamuna. Tosin viikonloppuaamuja kyllä rakastan. Arkiaamut vs viikonloppuaamut eroavat kuin yö ja päivä.