Kitutunteja on kesälläkin
Jos oikein muistan, niin opin Iidan blogista aikoinaan termin kitutunnit. Ne on ne iltapäivän tunnit lapsen kanssa, kun kaikki järkevä on tehty, energia on käytetty (vanhemmasta) mutta vielä pitäisi vain jaksaa olla läsnä. Ja on lapsenkin energia sillä tavalla käytetty, että se ei oikein jaksa keskittyä yhteen asiaan vaan säntäilee koko ajan seuraavaan hetkeen: kylpyyn, mailapalloo! (sählyä jalkapallolla), äiti syliin!
Kitutunnit on hankalia silloin, kun on ainoa vanhempi. Isommat lapset yleensä tässä kohtaa saa jo tekemään jotain omaansa. Pelaamaan, kattomaan leffaa, leikkimään, lukemaan, mitä hyvänsä. Mutta 2-vuotias on kinkkinen.
Nyt oli taas yhtenä keskiviikkona sellainen iltapäivä. Tiki oli tiistaiaamusta torstai-iltaan Helsingissä tekemässä töitä, joten olen ollut tällä viikolla keskenäni lasten kanssa. Keskiviikkoaamuna päätin lähteä lasten kanssa mun siskon Sofian luo. Oli hauskaa, leikittiin pihalla, syötiin lounas, pyöräiltiin Seikkailupuistoon.
Mutta sitten, kun tultiin takaisin huvilalle, katsoin kellosta, että mulla on klo 16–19 aikaa viihdyttää 2-vuotiasta, ennen kuin voi alkaa tehdä iltatoimia. Kun itse on väsynyt, tuo kolme tuntia “Mitä hevonen sanoo” // “Mikä väri” -kirjojen lukemista tuntui ylitsepääsemättömän kammottavalta. Pelattiin sitä MAILAPALLOO! , laskin sille kylvyn, yritin olla läsnä. Oikeasti olisin halunnut vain selailla apaattisesti puhelinta. Jota sitten vilkuilinkin joka välissä – mikä on aina virhe, koska sitten muuttuu vaan levottomammaksi.
Olin hermostunut ja ärsyyntynyt ja tuli sellainen olo, että inhoan itseäni ja miksi olen tällainen paska vanhempi (klassikko!).
No mutta, nyt tulee käänne! (En muuten tätä kirjoittaisi, koska ei tässä ois mitään informaatioarvoista.)
Istuin meidän pirttipöydän penkillä ja yhtäkkiä 2-vuotias kapusi sille ja laittoi kätensä mun ympärille: “Minä rakastan sua äiti.”
Se ei ole koskaan ennen sanonut sellaista, ja noista sanoista tuli niiiiiiiiiin hyvä olo. Että vaikka mä olen tällainen kireä kanttura, niin silti sä rakastat mua pikku höppänäiseni. Sitten olin loppuillan paljon paremmalla tuulella ja kestin nukkumaanmenosekoilutkin ihan lempein ottein. Enkä enää inhonnut itseäni. (Mikä on aina kiva!)
Semmoinen on rakkauden voima! Rakkaus voittaa kaiken. (Jopa kitutunnit.)
