Didin eka ulkomaan matka

Didi ratsasti Junibackenissa Pepin hevosella.

Alkusyksystä meidän nelikolle heräsi haave: olisi ihanaa käydä Tukholmassa! Ja koska syksyn mentaliteettina on nautintoa mitä ikinä se vaatiikaan, varasimme matkan.

Ja meillä oli niiiiin kivaa!

Junibackenissa oli myös Muumi-huone.

Matkalla oivalsin muutaman tärkeän jutun nykymatkailustani.

Tämä oli Didin elämän ensimmäinen ulkomaanmatka. Olin hankkinut hänelle jo puolitoista vuotta sitten passin (silloin vielä suuri suunnitelma oli lähteä koko perheen voimin interrailille, kattellaan koska tämä toteutuu). Sen sijaan Alpun passi oli mennyt pois voimasta tässä välissä.

Mietin, että alkanko hommata Alpulle passia, kun luultavasti emme sitten taas pitkiin aikoihin käy missän ulkomailla, ja passi on kuitenkin vain viisi vuotta voimassa. Ja tästä päästään oivallukseen numero 1.

Lapselta voi kysyä, haluaako hän lähteä matkalle.

Kävi ilmi, että Alppu ei halunnut. Ja tätä olin vähän epäillytkin, sillä matkalle lähti Raisan mukana Frida ja Mirjan mukana Taimi sekä Mariannan vauvelo. Viime aikoina Alpulle on ollut tärkeää poikien jutut. (Lol! Mä tiedän, mutta näin se nyt on, eli batmanit, spidermanit, starwarssit ja sen semmoiset – ei esim lollit tai mylittleponyt. Tämä nyt vain on tätä, vaikka aikuinen kuinka olisi tuutannut lapsen naamaan sukupuolineutraaleja asioita läpi tämän elämän.)

No, suurin syy Alpun halulle jäädä kotiin oli kuitenkin se, että nyt hän saisi viettää kokonaisen viikonlopun rauhassa ilman häiritsevää Didiä, nauttien satapros isin huomista. Ja niinpä tätä viikonloppua mehusteltiinkin jumalattomasti etukäteen. Olivat tehneet tarkan suunnitelman, johon kuului mm tiettyjen legoalusten rakentamista (mm se Bond-auto!), ravintolassa syömistä, elokuvien katsomista ja jalkapalloilua.

Didi löysi sisäinen feminiinisyytensä suuresta simpukasta.

Yhden lapsen kanssa reissaaminen on ihanaa.

Minä taas sain viettää laatuaikaa Didin kanssa kahdestaan. Ja myös hän ilakoi koko viikon etukäteen tulevaa matkaa. Joka aamu hän kertoi iloisesti: “Tänään mennään laivalle!” Ja joka aamu jouduin kertomaan, että itse asiassa tänään mennään päikkyyn.

Mutta sitten koitti se perjantai, jolloin hain Didin päiväkodista ja hän totta tosiaan pääsi laivalle!

Oltiin varattu neljä hyttiä, sellaisia Muumi-hyttejä, joissa on kolme sänkyä. Periaatteessa oltais pärjätty vähemmälläkin hyttimäärällä, kun jokaisella oli vain yksi lapsi mukana. Mutta onneksi jokaisella oli oma, sillä viime aikoina Didi on saanut öisin sellaisia ihme kauhukohtauksia (siis aivan helvetillisiä), joiden aikana se vain karjuu.

Yöraivot saattavat liittyä siihen, että (halleluja!) sain viimein lopetettua imetyksen kokonaan tuossa kaksi viikkoa sitten. (Tämä imetyksen lopettaminen oli aivan saatanallinen prosessi, ja välillä mietin, että maksaisin jollekin taholle tuhansia euroja, jos vain taikanapista saisi imetyksen loppumaan. Mutta kun Didi on ollut vain aivan uskomaton maitomaakari. Aina kun olen hakenut häntä päiväkodista, hän on juossut minua vastaan ja huutanut kirkkaalla äänellä: “Haluan maitoa RINNASTA!!!” Selevä, tuli selväksi kaikille.) Mutta siis lopulta imetys on nyt ohi.

(Halusin lopettaa imetyksen siksi, että yhtäkkiä se alkoi tuntua minusta inhottavalta, eikä siinä ole mitään järkeä, että suoritan jotain vanhemmuuteen liittyvää, mikä tuntuu inhottavalta.)

Joka tapauksessa, tuntui niiiin helpolta, kun mukana oli vain yksi lapsi, jota pukea, syöttää, käskeä, siirtää paikasta toiseen ja niin edelleen.

Yksi ihanimpia juttuja on lasten pöytä! Saavat jutustella rauhassa omia hassuttelujaan.

Matkailu ilman shoppailua on vapauttavaa.

Vuosikaudet olen matkustanut sillä ajatuksella, että “nyt pitää koluta läpi paikalliset hienot vintage second -mestat”, koska “sieltä voi tehdä autenttisia löytöjä”. Ja to be honest, se on ollut aika vaivalloista. Tai sitten käydä läpi sellaiset kaupat ja tavaratalot, joita ei ole Suomessa. (No, nykyään kaikkialla alkaa olla samat liikkeet, niin tätä painetta ei ole enää niin isona.)

Mutta hah, kirjoitettuani kirjan kuluttamisen normeista, tajusin, että ei mun oo pakko! Jos minulla ei ole selkeää tarvetta jollekin uudelle vaatteelle tai esineelle, niin miksi kävisin varoiksi sellaisia penkomassa?

Nyt me käytimme aikamme lastenkulttuurissa, eli Junibackenissa, kahvilassa (ruotsalaiset kanelipullat on next level!) ja nyt uusimpana: Minusta on tullut leikkipuistobongaaja. On itse asiassa yllättävän kiva tapa tutustua kaupunkiin etsiä paikallisia leikkipuistoja. Etenkin Berliinissä ne ovat vertaansa vailla, mutta Tukholmassakin oli kiinnostavaa nähdä, mimmosista komponenteista paikallinen leikkikenttä oli tehty. Lisäksi siinä tulee nähtyä uusia asuinalueita ja rakennuksia, joita oli kiva ihailla Östermalmilla.

Tukholmassa on vain pakko päästä maistamaan kanelipullaa.

Yksi suunniteltu ohjelma riittää päivässä.

Tämän varmaan jokainen lapsen kanssa reissaaja ymmärtää aika nopeasti, mutta matkapäiviä ei voi oikein sulloa enää täyteen ohjelmaa. Ja sitten aika nopeasti tajuaa myös sen, että tämäntyyppinen matkailu, jossa ei ole suurta suorittamista, on aika kivaa.

Mutta kyllä se yksi asia on ihan kivakin olla suunniteltuna (meillä se oli juuri tuo Astrid Lindgrenin leikkimaa), niin tulee sellainen täyttymys, että jotain saatiin tehtyä.

Silja Serenaden leikkitilat olivat kivan isot! Pidimme myös Muumi-hytistä.

Oli kyllä ihan huippu onnistunut matka kaikin puolin!

Olen varannut nyt mulle ja Alpulle kahdenkeskeisen matkan Pyhätunturille joulukuulle. Tullaan ja mennään yöjunalla ystäväni Kaisan perheen luo ja ollaan siellä kaksi yötä. Sitten Didi saa hauskuutella isin kanssa kahdestaan. Ymmärsin jo toissakesänä, että perheessä on hyvä hengailla erilaisilla kokoonpanoilla. Tilanteesta voi tulla vähän spessumpi, kun kaikkea ei tehdä yhdessä.