Mamma, olisit pitänyt heistä

Mökillä annan ajatusteni välillä käydä mammassani.

Meidän mökki on niin täynnä mammaa. Terassi, jolla hän makasi auringossa, ruskeavalkoraidalliset nojatuolit, joilla hän istui kuuntelemassa radiota, saunaranta, josta hän lähti aikaisin aamulla pitkälle uinnille.

En anna ajatusteni viipyä mammassa yleensä kovinkaan pitkään. Se tekee vielä vähän liian kipeää. Mamma kuoli viisi vuotta sitten, elokuun alussa.

Mutta toisinaan ajattelen: Olisitpa nähnyt minun lapseni! Olisit ihan varmasti tykännyt Alpusta, kun se on juuri sillä lailla omapäinen kuin sinäkin olit. Olisit hemmotellut sitä hunajamaidolla ja kuorituilla avomaakurkun viipaleilla. Olisit levittänyt sille lasilautaselle kermaviiliä ja ripotellut sokeria päälle. Olisit ostanut sille Yosa-jogurtteja, kun Alppu on yhtä nirso kuin Sofia oli aikoinaan. (Täällä nirsot saivat aina parhaat ruoat, itselläni ei ollut tarpeeksi pelisilmää kieltäytyäkseni perusantimista, lisäksi olin niin ahne että halusin syödä aina heti.)

Olisit ottanut meidän vauvan syliin ja osoittanut sille hellästi ja ponnekkaasti: Puu, järvi, metsä, koivu, niin kuin opetit aina pienimmille lapsille.

Olisit hieronut iltaisin sängyssä heidän jalkojaan ja laulanut hiljaisella äänellä: "Jo Kakskerran kunnailla lehtipuu, jo Kakserran koivikot tuulettuu. Lintu laulaa siellä ja kesä on, vie sinne mun kaihoni pohjaton."

Sitten olisit luultavasti tehnyt joitain loukkaavia huomioita lapsistani tai minun tavasta kasvattaa heitä, koska mielestäsi "sanat ovat vain sanoja, ja kyllä ihmisen pitää saada sanoa!" En varmaankaan olisi juuri loukkaantunut, en koskaan välittänyt mielipiteistäsi niin paljon että olisin viitsinyt. En pahoittanut mieltäni edes silloin, kun sanoit, että minusta ei ole samalla tavalla seinäkiipeilijäksi kuin Lotasta, sillä "se on sama kuin norsu yrittäisi seinälle". Sitä paitsi olen asiasta samaa mieltä.

Iltapäivisin olisit ottanut Alpun ja minut kainaloosi ruskealle rottinkisohvalle ja laittanut Kauniit ja rohkeat pyörimään.

Olisit soittanut minulle melkein joka päivä niin piinallisen monta kertaa, että vastaan. Ja sitten olisit kysellyt kuulumisia, vaikka juuri eilen ne vaihdettiin.

Olisit ostanut lapsille aina pieniä hauskoja ja kehittäviä  juttuja. Kauniit puuvärit, kaleidoskoopin, palapelejä ja tehtäväkirjoja. Kun olin kuusi, toit minulle ekaluokkalaisen matematiikankirjan ja lupasit 100 markkaa, jos lasken sen kaikki tehtävät. Ja minä laskin, koska olin jo silloin vähän rahanahne.

Olisit myös ostanut heille tyylikkäitä vaatteita kassikaupalla, Filippa Koota ja pienten punavuorelaisten pikkuliikkeiden merkkejä.

Välillä olisit antanut omituisia terveysvinkkejä. Että lapsen pitää syödä joka päivä pari pisaraa tea tree -öljyä ja auringossa on hyvä oleilla, mielellään alastomana, koska se on parannus kaikkeen. Ja voi syödään voina, margariinit ovat mauttomia (ja tällä tarkoitan tyylittömiä).

Olisit myös anatanut ihan vinksahtaneita ohjeita lasten kasvattamiseen: Ei omia leluja tarvitse  lainata muille, ne ovat sinun! Ei kannata matkustaa minnekään, kotona on paras. (Paksua puhetta naiselta, joka lähti itse yliopistovaihtoon Pariisiin 1950-luvulla.)

Olisit aina kuitenkin halunnut heille vain parasta, olisit ollut niin ylpeä heistä. Olisitte nauraneet monelle jutulle yhdessä.

Olisitpa täällä mamma, mutta koska et ole, kerron lapsilleni sinusta kaiken, minkä muistan.

Kuvassa: Otto, Sofia, minä ja mamma, noin vuonna 1993