Perjantai, paljon hyvää
Kävin ihailemassa Anna Blomqvistin keramiikkaa Vallilassa galleriassa.
Onpa hyvä mieli.
Istun Vallilan kirjastossa, jonne Nata heitti mut äsken hopeisella pakullaan (oltiin perjantaikahveilla). Kävin tässä äänestämässä ja nyt mulla on puolisen tuntia aikaa ennen kuin haen lapset päiväkodista viikonlopun viettoon. Katselen kirjaston ikkunasta Runon päiväkodin pikku naperoita, jotka tuolla leikkivät.
Kustannustoimittaja laittoi äsken viestiä, että mun ja Merjan kirja on lähtenyt painoon. Se oli siinä. Huh! Nyt pieni tauko aiheesta ja sitten toukokuussa kuvaa grindaamista ja pressiä sisään!
Olo vähän tyhjä ja voipunut mutta samalla vaan aika onnellinen.
Tuntuu iholla kuin 15 astetta.
Imetys näyttää olevan nyt oikeasti ohi, se on aikamoinen etappi elämässä. Kymmenen vuotta. KYMMENEN VUOTTA raskaana tai imettäen. Tää on nyt aivan uusi era.
Puhuttiin Natan kaa, että naisille käy sillee, että ne about nelikymppisenä ryhtyy elää kakkoselämää. Kaksikymppisinä niillä on eka elämä kovassa käynnissä, sitten tulee lapset ja aikamoinen nolife-kuoppa. Sitten niiden pienin lapsi täyttää kolme ja sit lähtee nousuun. Mä oon nyt siinä. Tuntuu jotenkin jännittävältä ja kutkuttavalta.
Ja onhan se myös tämä kevät. Nää huumaavat päivät, jotka on taas täällä. Myöhään paistava aurinko. Tyydyttävästi pistelevät kasvot koko päivän pihalla hillumisen jälkeen. Ulkojätskit, iltapuisto, pallon potkiminen, skuuttien roudaaminen, lapsen kietominen takin sisään, kun on istuttu kalliolla pitkään. Raisan paistamat 60 kalapuikkoa ja 2 kiloa ranuja taloyhtiön pihassa.
Nyt on paljon hyvää.
Puhuttiin ystävien kanssa, että näyttää siltä, että meiän lapsista on tulossa aika kivoja. Että tää vanhemmuus näyttää onnistuvan. Että vaikka kaikenlaista stressiä ja huolta on välillä milloin mistäkin, niin kyllä noi aika mukavilta vaikuttaa.
Musta on maailman ihaninta, että mun vanhin lapsi on jo 9-vuotias. Se antaa enemmän itsevarmuutta vanhemmuuteen kuin mikään muu: että tämä mun vähän vasemmalla kädellä sinnepäin aika monet tehdyt jutut on oikeastaan oikein hyvää “kasvatusta”.
Aina kun saan joltain kaverilta viestin, jossa ne kertoo, että “se moikkasi niin iloisesti” tai että lapsi “oli niiiin liikkis keskiviikkona! Se mietti kovasti, viekö 1-vuotiaallekin pillimehun”. Siis tommonen empaattisuus ja huomaavaisuus ja se, että ymmärretään, että maailmassa on muitakin ihmisiä kuin minä ja heihin voi kiinnittää huomiota. Ah! Jos saan mun lapsista kasvatettua semmossia, niin my job here is done. And well done it is.
Nyt lähden hakemaan niitä lapsosia. Kävellessä päikkyyn aion kuunnella Pilven Piirtäjät -bändin biisiä Juulia, jossa lauletaan: Juulia oi Juulia, miks tuijottelet laivoja? Ei ne vie sua mihinkään, jos sä et astu kyytiin.
Ensi viikolla astun! Me lähdetään perinteeksi muodostuneelle tuhannen hengen (eli siis meitä on jotain 15? tai enemmän?) risteilylle Tukholmaan.
