Pysy aina Otto-veljenä
Hengailin tänä viikonloppuna Turussa pitkään veljeni Oton kanssa. Ajeltiin yhdessä ympäri Turkua ja tehtiin vähän hommia meidän mökillä. Tuli taas oikein sellainen onnen hyrskäys, että voi kun Otto niin mahtava tyyppi.
Kuten olen kertonut, meidän lapsuudenkotiin kuuluu neljä sisarusta, Lotta, minä, Sofia ja Otto. Olemme keskenämme tosi läheisiä, kaikki on mulle älyttömän rakkaita. Otto on nuorin, ja hänellä on siksi tietynlainen suosikkiasema meidän kesken.
Toisaalta Otto on koko lapsuutensa joutunut kestämään kolmen isosiskonsa kritiikkiä. Meillä on ollut tapana kertoa Otolle, milloin hänen vitsinsä kaipaisivat parempaa terää ja tehdä kaikenlaisia kepposia sille. Ehkäpä tämä on karaissut Oton sillä lailla, että siitä on tullut kaikkein hauskin meistä. Sitten se lähettelee esimerkiksi tällaisia kuvia whatsapissa tai pitkiä ääniviestejä, joissa se kertoo, miten se on opettanut jonkun 5-luokkalaisen solmimaan kengännauhat. (Se tekee välillä opintojen ohessa keikkaa erityisluokan avustajana.) Myös se on viihdyttävää huumoria, kun Otto katsoo himassaan eduskunnan kyselytuntia ja referoi sitä meille livenä whatsapissa.
Jos mun pitäisi päättää, kenen kanssa lähden avaruuslennolle Marsiin, Otto olisi mun ykkösvalintani. Etenkin kriisitilanteissa se on miltei luonnottoman rauhallinen. Meillä on Oton kanssa yhteinen purjevene, ja kesäisin Otto opettaa mua purjehtimaan sillä. Kerrankin mä mokailin keskellä Airistoa niin, että vene teki 180 asteen käännöksen tulosuuntaan, puomi rytkähti väkivaltaisesti toiselle puolelle ja tuulta oli 11 metriä sekunnissa. Ilman että ilmekään värähti, Otto alkoi täysin rauhallisesti katsoa merikortista, ollaanko me menossa kiville vai voiko tähän suuntaan lähteä.
Lisäksi Otto on harvinaisen diplomaattinen. Kun me oltiin Yhdysvaltojen länsirannikolla muutaman viikon road tripillä, Otto oli meistä viidestä se, joka piti hyvän fiiliksen yllä silloin, kun joltakulta muulta meni hermo. Jos meinasi tulla kinaa, Otto kertoi kaskun jostain sen omituisesta kaverista tai laittoi Willie Nelsonin On the Road Againin soimaan.
(Otto on sanonut, että ainoa asia, mikä saa hänet suuttumaan, on se, kun ollaan pimeässä metsässä ja joku väläyttää taskulamppua niin, että silmät sokaistuvat hetkeksi ja sitten joutuu taas odottamaan, että silmä tottuu näkemään pimeässä. Kyllä minäkin suuttuisin.)
Mitä ehkä eniten Otossa ihailen, on sen oikeudentaju. Se opiskelee kauppakorkeassa, ja sillä on selvästi motivaatio tehdä maailmasta parempaa ja oikeudenmukaisempaa paikkaa, ei hyötyä maailman virheistä rahan kiilto silmissä. Välillä musta tuntuu, että se on vähän liiankin empaattinen tyyppi, kun me sisarukset usein vähän huomaamattamme laitetaan se tekemään meille palveluksia, hoitamaan meiän lapsia tai kyyditsemään meitä eri paikkoihin. Yritän tsempata tämän kanssa, koska Otto ei oikeastaan koskaan sano mihinkään ei.
Oh, nyt mä jo liikutuin tässä omista sanoistani, kun aloin antaumuksellisesti fiilistellä Ottoria (tämä on yksi lapsuuden peruja oleva kiusaamislempinimi). Niin siistiä, että Alpulla on oma Otto-eno, jonka kanssa voi riekkua ja jolta voi oppia kaikkea, mikä nyt elämässä on oppimisen arvoista. Ja niin siistiä, että meillä on oma Otto-veli.
Onko teidän lapsilla kivoja enoja, setiä tai tätejä?
Kuvat: Viime kesänä Alppu oli tuollainen pieni pötkäle, jolle Otto opetti jalkapallon saloja (ja Lotan tytöille myös bofferimiekkailua)
Katso myös:
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA