Totinen 9-vuotias

Olin suurin piirtein 9-vuotias, kun vierailimme perhetuttujen luona. En ole ihan varma, olinko samassa huoneessa vai oven takana, mutta kuulin keskustelun selvästi (vaikkei sitä varmaankaan minun korviin ollut tarkoitettu).

Perhetuttu kysyi isältäni: “Miksi Julia on nykyään niin totinen, miksei hän ole enää sellainen hauska vitsailija kuin aiemmin?”

En muista, mitä isä siihen vastasi. Muistan vain, että koin kovaa epäonnistumisen tunnetta. Että minä en vain saa itsestäni enää sellaista hauskuuttelua kuin aiemmin. Kun ujostuttaa kaikki niin paljon!

Ja sitähän se oli, jonkinlaisen itsetietoisuuden kasvamista. Ettei voi enää rellästää suunapäänä miten vain, kun jotenkin tajuaa olevansa oikea ihminen, josta muilla on mielipide ja joka voi katsoa itseään myös ulkoapäin. (Minä olin lapsena aika kova huumoritypykkä, näin ovat vanhempanikin sanoneet usein. Ja muistan itsekin olleeni aika rasavilli menijä ja nauraneeni aina valtavan paljon.)

Mutta jossain vaiheessa aloin hiljetä, ja veikkaan että se johtui ihan vain kasvamisesta.

Tämä keskustelu nousi mieleeni äskettäin, kun kaverimme 7-vuotias oli meillä kylässä. Hänen lähdettyään Tiki puheli minulle, että ai vitsi kun T:llä alkaa selvästi olla vähän sellaista itsetietoisuutta, ujoutta. Sellainen tietynlainen lapsuus ja lapsenomaisuus alkaa kadota hänestä.

Onneksi sanoi vasta T:n lähdettyä. Olen samaa mieltä, että tietyllä tapaa jään kaipaamaan jokaisen lapsen kohdalla sitä lapsekasta riekkumista ja pokkaa sanoa kaikenlaista hauskaa eri tilanteissa.

Toisaalta se on niin, että about kaikille lapsille käy näin. Ja nyt jälkikäteen minusta tuntuu vähän ankealta, että olen ikään kuin joutunut häpeämään sitä, että olen kasvanut. Etten ole enää aikuisia viihdyttävä vitsikone. Ei se minun tehtäväni ole ollut.

Ja toisaalta ymmärrän myös tätä perhetuttua. Hän ei luultavasti ajatellut, että kuulen. Lisäksi hän oli nuori tyyppi itsekin, ehkä minun ikäinen, eikä varmaan tajunnut tällaista lainalaisuutta, että lapset kasvavat. Tai sitä, että lapset kuulevat ja ymmärtävät valtavan paljon ja ottavat herkästi itseensä, jos sattuvat olemaan herkkiä.

Eli se mitä halusin sanoa on, että lapsen kasvamista (etenkään henkistä) ei pidä voivotella lapsen kuullen. Siitä saattaa tulla lapselle kummallisen paineinen ja syyllinen olo, ja sitten se kirjoittaa aiheesta kitkeränä kantturana 25 vuoden päästä blogiinsa. Tai minne nyt 25 vuoden päästä ihmiset asioitansa tuuttaavat. Johonkin öksplöhö-todellisuuteen.

Kuvat: Eivät liity aiheeseen! Mutta ne on Puistokatu4:n ystävien illasta, ja suosittelen tutustumaan Puistokatu nelosen konseptiin, se on ihana.