Työurani pikakelauksella
Okei, mä olen viitannut tähän mun kolmenkympin kriisiin ja urakriisiin nyt niin monta kertaa abstraktilla tasolla, että on aika puhua siitä myös konkreettisesti. En ole aiemmin kehdannut kirjoittaa näistä jutuista avoimesti, koska olen työsuhteessa, ja olen ajatellut, että mun työnantaja ei ehkä arvostaisi asiasta julkisesti horisemista. Mutta nyt kun mietin asiaa tarkemmin, niin oikeastaan en usko, että mun pomoa hetkauttaa tämä mitenkään. Hän on nimittäin myös mun ystäväni ja haluaa mulle (ja kaikille työntekijöilleen) parasta. (Olen jauhanut näistä pohdinnoistani Annille vaikka kuinka paljon.)
Mun perustavanlaatuinen ongelma (tai onni?) elämässä on ollut se, että moni työhön liittyvä asia on tullut aika lailla helposti eteen. Olen melko mukautuvainen ja innostun melkein mistä tahansa, jos se motivoi mua. Tämä on hieno juttu, koska tekemistä on aina riittänyt. Ja huono juttu, koska välillä tuntuu, etten oikein ole ottanut uraani omiin käsiini. Olen vain lasketellut eteenpäin tekemättä sen suurempia päätöksiä tai viiden vuoden suunnitelmia. Tuntuu siltä, että jos tekisi asioita määrätietoisemmin, voisi menestyä elämässään ja saavuttaa paljon. Sen sijaan tällainen "katsotaan, mitä vastaan sattuu tulemaan" -meininki ei tee musta Tarja Halosta tai Martti Ahtisaarta. (Koska he ovat saavuttaneet kaiken: herregud, Tarjan mukaan on nimetty kokonainen puisto!) Mitä mä sitten olen hommaillut viimeisimmät vuodet töissä?
Aloitetaan alusta. Siis ihan alusta.
Kun olin 16-vuotias, mun mamma näki Turun Sanomissa ilmoituksen, jossa haettiin nuortenpalstalle tekijöitä. Se innosti mut lähettämään hakemuksen (siinä oli kirjoitelma koulun eri ihmiskasteista "ernut" ja "raitapaitapaskat" ym.) ja pääsin mukaan. Lukiovuoteni kirjoitin Turun Sanomien Extreme-palstalle juttuja. Se vei mukanaan, koska oli niin siistiä päästä kyselemään ihmisiltä, mitä niiden päässä liikkuu ja mitä ne ovat duunailleet. Toimittaminen ei kuitenkaan ollut urahaave, vaan halusin "kehitysmaatutkijaksi johonkin kehitysmaahan auttamaan jotain kehitysmaalaisia". (Kiitos tästä elämänsuunnitelmasta, Julia, 16 v.)
Kun sitten ylioppilaskirjoitusten jälkeen olin ostanut kehitysmaatutkimuksen pääsykoekirjan ja muuttanut Helsinkiin pappani luo, menin ensimmäiselle valmennuskurssin luennolle. Mun kurkkuun jämähti iso möykky. "Mää vihaan tätä. Mää en ymmärrä tästä englanninkielisestä talousjorinasta sanaakaan. Mää en pysty tähän. Tää oksettaa mua." Kahden päivän päästä palasin maitojunalla kotiin ja itkin katkerasti äidilleni tyhjänä ammottavaa tulevaisuuttani.
Äiti sanoi: "Hae Turun yliopiston mediatutkimukseen. Se on kiinnostavaa. Tässä on sulle nämä kaksi pääsykoekirjaa, kävin lainaamassa ne kirjastosta sulle." No, miksi ei? ajattelin. Luin koko kevään ihan hulluna niitä kahta melko sekavaa opusta representaatioista ja diskursseista. Ja tykkäsin siitä. Ajattelin, että tärkeintä on päästä sisään yliopistoon, myöhemmin voi päättää, minkä pääaineen haluaa. Pääsin opiskelemaan, ja rakastuin mun opiskelukavereihin ja siihen fiilikseen, mikä yliopistolla ja luennoilla vallitsi. Luin myös historiaa, valtio-oppia ja suomen kieltä, kaikki olivat tosi kiinnostavia aineita.
Jatkoin samalla siellä nuortenpalstalla, tosin nyt palstan vetäjänä, koska edellinen vetäjä, Maija Tammi, lähti vaihtoon Kanadaan. Aloin kirjoittaa myös Turun ylioppilaslehteen, koska se tuntui hauskalta. Edelleenkään en oikein tiennyt, mitä tekisin isona.
Maija suositteli mua friikuksi myös Demi-lehteen, ja niinpä aloin tehdä sinne Oma planeetta -nimistä palstaa. Se oli huumaavaa: "Minun kirjoituksiani lehdessä, jota olen rakastanut niin monta vuotta!"
Menin harjoitteluun Turun ylioppilaslehteen, tein friikkuhommia Turun Sanomiin, Demiin ja pikkuhiljaa myös muualle, kuten Kotivinkkiin. Hain Turun Sanomiin kesätoimittajaksi, mutten päässyt edes haastatteluun. Ajattelin, ettei tästä tule mitään. Menin Bengtskärin majakalle majakkaoppaaksi. Onneksi, sillä sitä kautta olen tutustunut isoon osaan mun nykyisistä parhaista ystävistäni.
Sitten Demiin tuli toimittajan paikka auki. En hakenut sitä, koska ajattelin, että mulla ei olisi mitään saumaa. (Silloin ajattelin kaikesta, ettei mulla ole mihinkään mitään saumaa.) Yllättäen silloinen päätoimittaja Jenni Lieto soitti ja pyysi hakemaan. Hain, ja sain sen duunin! Olin 21-vuotias, en vielä edes kandi ja sain yhtäkkiä vakiduunin. Se tuntui samaan aikaan lottovoitolta ja tosi hankalalta. Olisi ollut kiva jatkaa opiskeluhumpuuttelua, mutta ajattelin, että tätä mahdollisuutta ei kannata menettää. Päätin, että menen Demiin puoleksi vuodeksi, ja sitten muutan takaisin Turkuun. (Juurikin tässä työhöntuloinfossa kysyin, koska voin jäädä opintovapaalle, classy.)
Puoli vuotta venyi vuodeksi. Tykkäsin ihan kaikesta töissä. Rakastin keksiä hauskoja aiheita Demi-lehden lukijoille ja reissata New Yorkiin haastattelemaan Justin Timberlakea tai lentää Pariisiin jututtamaan Avril Lavingea. Tämä oli todellista high lifeä. Sain pykästyä kandin siinä samalla, siitä tuli aika köpönen jorina. Opiskelin verkkokursseilla kulttuurihistoriaa, kirjoittelin välillä työajalla esseitä keskiaikaisesta kirkkotaiteesta.
Kaverit alkoivat lähteä Erasmus-vaihtoon ja mä panikoin: "Munkin #lifegoal on Erasmus-vaihto!" Hain pikaisesti Belgiaan, otin opintovapaata ja hengasin puoli vuotta juoden kaljaa ja lukien ranskankielisiä sarjakuvia. Se ei erityisemmin kasvattanut mua, mutta oli ihan mukavaa ja sain joitain tärkeitä ihmisiä elämääni.
Saavuin takaisin töihin, eikä mikään ollut muuttunut. Paitsi mun työnkuva, se kasvoi, muuttui mielenkiintoisemmaksi ja vei taas mennessään. Tehtiin Demi.fi-uusistus ja perustettiin Demille somekanavia. Hain siirtoa Helsingin yliopiston viestintään, koska graduseminaareissa oli kätevämpi käydä Helsingissä kuin Turussa. Tykkäsin opiskelusta tosi paljon, vaikken edelleenkään erityisemmin ajatellut, onko juuri tämä minun alani. Sain gradun tehtyä töiden ohessa. Siitä tuli yhtä köpönen tekele kuin kandistakin.
Sitten Demi alkoi vähän puuduttaa, ja hain työkiertoon kesätoimittajaksi Apu-lehteen, joka on yksi A-lehtien lehdistä. Se oli aivan järjettömän siisti kesä. Yhtenä päivänä saatoin aamulla haastatella Korkeasaaren berberiapinoita ja iltapäivällä Finannsialan keskusliiton johtajaa. Ajattelin, että tätä voisin tehdä vaikka loppuelämäni, mutta kesätoimittajat ovat vain kesän toimittajia, joten syksyllä palasin Demiin.
Kaipasin taas vaihtelua. Opinnot oli kuitenkin aika lailla tehty ja kaverit muuttaneet pois Turusta, joten mulla ei ollut enää Turussa elämää, johon palata. Päätin lukea Helsingin yliopistolla vielä vähän taloustiedettä ja espanjaa ennen maisterin papereiden ulos ottamista. Aloin myös kirjoitella A-lehtien muihin lehtiin vapaa-ajallani. Oli innostavaa tarttua johonkin Imagen yhteiskunnalliseen aiheeseen tai käydä Mondon juttumatkoilla Kroatiassa tai Hangossa. Sain myös Apu-lehdestä oman teknologiapalstan, josta olin kovin ylpeä! Tämmöinen mistään tietämätön kanttura arvostelemassa jotain robotti-imuria tai vr-laseja, lol!
A-lehdet oli vähän aikaa sitten ostanut Trendin, joten hain äitiyslomasijaiseksi Trendin ja Lilyn tuottajaksi. Rakastin sitä! Olin niin fiiliksissä Lilyn blogeista ja Trendin aihealueista. Meillä oli pari vuotta tosi hyvä boogie, mutta sitä vähän varjosti se, että tiesin tämän olevan määräaikainen pesti. Mun päässä alkoi kehkeytyä suunnitelma: Hankin lapsen, nautin äitiyslomasta ja vasta sitten päätän, mitä haluan tehdä isona. Opiskelenko täysin uuden alan tai haenko jotain ihan muita töitä. Mutta se olisi sitten sen ajan ongelma. Ajattelin, että on helpompi jäädä äikkärille vakiduunista.
No, lasta ei niin vain "hankittu", meillä meni vajaa vuosi sen yrittämiseen. Se oli turhauttavinta aikaa koko elämässäni. Mutta lopulta tärppäsi, ja kuten on varmasti tullut jokaiselle tämän blogin lukijalle selväksi, nautin äitiyslomasta ihan superpaljon.
Takaraivossa oli kuitenkin koko ajan pieni ääni, joka sanoi, että sun pitää seuraavaksi päättää. Syksyllä 2016 tämä ääni alkoi voimistua, sillä tiesin, että helmikuussa palaan töihin, ja sitten olisi tosiaankin se aika, jolloin mun oikeasti pitäisi päättää kaikesta.
Ja vielä sanottakoon, että mulla on käynyt tähän mennessä tosi hyvä tuuri näiden työjuttujen suhteen. Eli vaikka kriiseilen, niin en missään nimessä ole kiittämätön tai pidä mitään työpaikoistani itsestäänselvyytenä. Moni kaverini on ollut pitkään media-alalla pätkätyöläisenä, ja he ovat muistuttaneet mulle usein, miten palkalliset lomat ja taloudellinen varmuus ovat todella etuoikeutettua elämää. Ja niin se ehdottomasti onkin! Mutta entä jos se on elämää, jota en kaikesta huolimatta halua elää?
Siitä seuraavassa postauksessa. Avaan siinä, miten perustavanlaatuisesti lähdin myllertämään tätä koko hommaa.
Onko täällä muita, jotka ovat ajatelleet miettivänsä uramuutoksia äitiysloman jälkeen?Entä kuinka paljon ylipäänsä olette suunnitelleet uraanne ja paljonko asiat ovat menneet omalla painollaan?
Lue myös:
Ikäkriisi ei tarkoita haikailua menneeseen
Vaatimukset syövät kolmekymppistä kuin leipää
JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA