Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2022
Vanha kunnon uudenvuoden kävely suoritettiin vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä. Sen idea on listata mitä lopetan, jatkan ja aloitan nyt, kun vuosi vaihtuu. Tällä kertaa käpyttelemässä olivat vanhat rakkaat ystäväni Maria, Marianna ja Raisa.
Lopetan
Päätettiin dramaturgisesti tehdä niin, että puhutaan ensin sellaiset jutut, mitkä halutaan jättää taakseen ja lopuksi siitä, mitä halutaan aloittaa.
Meille kaikille yhtenäine tekijä oli se, että vuosi on pitänyt liikaa semmosta turhaa netissä roikkumista. Ukrainan sodan myötä ruutuajat ovat nousseet hervottomiksi. Minä päätin, että vähennän radikaalisti uutisten lukemista puhelimella (paperihesari meille tulee). Uutiset ovat nykyään niin karmaisevia, että niistä tulee melkein aina ahdistus. Lisäksi yritän aina mieluummin avata puhelimesta kirjasovelluksen kuin instagramin. Tämä ei nyt varmaan ole kenellekään uusi asia, mutta jotenkin erityisesti tuo insta storyjen päämäärätön katseleminen saa olon vähän nuhjuiseksi. Sen sijaan kirjojen lukeminen saa aina paremmalle tuulelle.
Tulkoon tästä lukemisen vuosi!
(Ai että mä vihdoin löysin vihdoin sen mun joululoman lukuromaanin, jota ei voi päästää käsistään: Nina Wähän Perintö. Aissss miten loistava kirja. Vielä on vähäsen jäljellä. Kirjassa kuvataan Torniojokilaaksossa asuvan 14-lapsisen perheen elämää niin, että näkökulma vaihtelee aina kunkin sisaruksen mukaan. Todella vetävää tekstiä.)
Toinen juttu, minkä haluaisin lopettaa, on kotona riitelyn. Tämä kolmen lapsen vanhemmuus, resurssien vähyys, se ettei meillä ole oikein riittäviä tukiverkkoja, vauvavuoden intensiivisyys… tämä ottaa koville. Vitsi kun pääsisi sellaiseen flowhun, että oltaisiin puolison kanssa enimmäkseen toistemme puolella. Mutta jotenkin sitä aina menee sellaiseen toisen tulkitsemiseen kuin piru raamattua ja sitten taas mennään. No, onneksi vauvavuosi on jo tässä vaiheessa, ja kokemus sanoo, että hommat helpottaa sitten… … …kun lapsi täyttää kaksi vuotta. Eli ihan just!
Mua nauratti, kun pohdiskelin kävellessä, että “pitäisköhän mun luopua mun katkeruudestani” (tänä vuonna kävi yksi juttu, josta mulle jäi tosi epäreilut fiilikset ja olen siitä edelleen aika vittuuntunut).
Tähän Maria iloisesti heitti: “Mut hei Julia, mitä jos katkeruus on sun supervoima!”
Mua nauratti tämä valtavasti, koska nykyään kaikesta aina väännetään ihmiselle supervoimaa. Niin ehkä tää vois olla mun!
Tästä keskustelu siirtyi tarinaan eräästä ihmisestä, joka oli ollut parikymmentä vuotta vihainen entiselle puolisolleen, ja tämän vihan avulla saavuttanut merkittäviä asioita elämässään, edennyt urallaan jne. Et voihan siitä olla iloa! Tai jos ei suoranaista iloa, niin hyötyä.
Jatkan
Näitä tuli ilahduttavan paljon mieleen!
Semmosta kepeyttä ajankäytössä. Ei liikaa sovittuja lounaita tai menoja etukäteen, vaan enemmän ex tempore meiningillä. Jopa Turkuun siskon luokse lähteminen oli jotenkin kivempaa kun vain soitin, että voidaanko tulla tänään kahdeksi yöksi, ja Sofia oli että juu tulkaa. Mä stressaannun, jos kalenteri on kauhean täynnä sosialisointia, ja samalla kuitenkin rakastan nähdä ihmisiä.
Väljyyttä ajankäytössä: ei liikaa töitä, vaan elämä olisi syytä järjestää niin, että aamuisin, myös aikanaan sitten työaamuisin, ehtisin käydä Rootsissa kahvilla ystävien kanssa ennen kuin aloitan työpäivän.
Lauantaibrunsseja ja pizzaperjantaita. Meillä on tapana usein pyytää perjantaiaamuna ihmisiä illaksi meille pizzalle (taas kerran: pidän näissäkin spontaaniudesta). Tiki tekee aivan taivaallisia pizzoja (taidot ovat hioutuneet niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hän on tehnyt pizzoja), ja on ihanaa, kun meillä käy jengiä syömässä niitä ja viihtymässä. Sekä lapsettomia että lapsellisia ihmisiä.
Tämä menee jatkamisen tai aloittamisen piiriin, mutta nyt pitää päästä taas haitaritunneille. Synnytyksen jälkeen tuli tauko, joka sitten venyi nihkeästi syksyksi (koska sairastelut ja pikkuvauva ja blaablaa). Mutta nyt meikäpoika kyllä haluaa taas päästä vetelemään tangoja!
Poikettiin Café Ursulaan kahville ja pullalle – vuoden ekat terassikahvit!
Aloitan
Trollolloo, haluaisin aloittaa lihaskuntotreenin. Mun lihakset, etenkin keskivartalo. Tuhoutunut. Etenkin nyt, kun tästä tomumajasta ei tule enää yhtäkään pienempää tomumajaa, pitäisi vähän tilkkiä majan reikiä ja saada vähän parempaan kuntoon. Niinpä olen nyt ostanut kymppikortin yhteen urheilumestaan. Sitten kanssa ajateltiin tämän kaveriporukan kanssa, että mitäpä jos me palkattaisiin yhteinen personal trainer vetämään meille jotain treenejä. Se olisi vain niin taivaallista yhdistää ystävät ja treenaaminen. Kassotaan!
Haluaisin nyt tänä kesänä aloittaa huvilalla kaikenlaisia puutarhaprojekteja. Kirsikka neuvoi, että hankkisin pari kasvatuslaatikkoa sekä istuttaisin muutaman pensaan. Eli sillä lailla baby steps. Koko puutarhanhoidon idea olisi: kivan näköistä ja ennen kaikkea tekemistä lasten kanssa. Huomasin nimittäin, että sekä Alppu että Didi hirveän mielellään auttelee kaikissa pihahommissa (Didi esimerkiksi aivan fiiliksissä kottikärräilee kaikenlaista kamaa paikasta toiseen). Niin tämä voisi olla yhteistä hauskaa tekemistä huvilalla.
Nonni, näitähän on kertynyt roppakaupalla!
Ai vitsi kun luin tuota viime vuoden listaa, niin mon dieu, sieltähän on toteutunut asioita! Minähän olen esimerkiksi aloittanut oikomishoidon (olin tuolloin varma, etten saa aikaiseksi), käynyt äitiyspilateksessa ja as god is my wittness, ottanut perspektiiviä omiin pikku ongelmiini. Tuolloin vuosi sitten ei todellakaan voinut tietää, mitä tuleman pitää, ja miten pieniltä kaikenlaiset pikkuropleemit tulevat vaikuttamaan jo heti helmikuussa. Huh!
Ja olen jatkanutkin haluamiani hyviä asioita: pitänyt piiiitkän kesäloman, tehnyt lasten, perheen ja ystävien kanssa retkiä sekä jättänyt lukuisia kohuja kommentoimatta somessa, vaikka mielipiteitähän olisi ollut.
(Välillä palautan mieleeni teininä kuulemani “aforismin”: Sinulla on pää. Niin on nuppineulallakin.)
Edellisten vuosien postaukset:
Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2021
Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2020
Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2019
Jatkoon ja ei jatkoon vuodesta 2018
