Äitiysloma lähenee loppuaan
Mulla on enää muutama hassu viikko hoitovapaata Suomessa jäljellä. Tammikuu me vietetään Thaimaassa, ja sen jälkeen minä menen takaisin töihin. "Älä ajattele sitä, älä ajattele sitä", on ollut mun selviytymiskeino tässä. Tuntuu nimittäin ihan mielettömän haikealta luopua tästä. Tämä on ollut ehdottomasti yksi mun elämän parhaimpia vuosia. (Toki myös rankimpia, mutta tämä on niitä asioita, joita voi katsoa monelta kantilta. Nyt katson tältä.)
Mun sisko sanoi huomaavansa musta selkeästi, että olen nykyään tosi onnellinen. Kun pinna ei ole kireällä kiireen tai tekemättömien juttujen takia, en ärsyynny asioista samalla tavalla kuin aiemmin. Kun juoppo öykkäröi kasin ratikassa (ja iloitsee varastettuaan S-marketista pahvilaatikollisen suklaalevyjä?!), mä en jaksa tuohtua vaan ajattelen huvittuneena, että tuommoistakin tänään. Kun Tiki on jättänyt kaikki valot päälle poistuessaan viimeisenä asunnosta, en lähetä sille kiukkuista whatsapp-viestiä. Ehkä klisee pitää paikkansa: äitiys hioo kulmat ihmisestä.
Se, että saa itse määritelä aikataulunsa on upeaa. Ei tarvitse olla toimistolla kello kahdeksan, vaan voi sopia lounastreffit vaikka kahdeksitoista ja tarvittaessa siirtää niitä puolella tunnilla eteenpäin. Myöskään lounaskaveri ei ärsyynny, koska hän tuntee tilanteen. Olen täyttänyt päivät hauskoilla jutuilla: käynyt näyttelyissä, lounaalla, kävelyllä luonnossa, kaupunginosaretkellä. Äitiyslomalla voi lähteä vaikka keskellä viikkoa yönylireissulle lähikaupunkiin tekemättä sen suurempia etukäteissuunnitelmia. Voi viettää aikaa Turussa äbän luona vaikka viikon, jos tuntuu siltä.
Kun aivot eivät väsy työpäivän aikana kaikesta organisoinnista, pää on vapaa uusille ajatuksille ja tiedoille. Olenkin lukenut tänä vuonna enemmän romaaneja ja tietokirjoja kuin... ehkä koskaan aiemmin. Olen käyttänyt kaikki imetysajat lukemiseen, ja elänyt sitä kautta oman elämäni lisäksi transprostituoidun arkea Meksikossa, norjalaisisän lapsuudenmuisteluja ja italialaistytön nuoruutta 1950-luvulla.
Ja sitten on tuo vauva. Sen seuraaminen on täysin taianomaista. Miten se yhtä aikaa hitaasti ja nopeasti muuttuu oikeaksi ihmiseksi. Ei mene päivää kun en tuntisi valtavan syvää kiitollisuutta siitä, että mä olen saanut sen elämääni. Välillä joutuu tukahduttamaan ajatukset siitä, että mä en ole tätä onnea ansainnut. Ei kaikkea tarvitse ansaita, asiat voivat vain olla ja tapahtua. Edelleen tuntuu, että rakastan Alppua päivä päivältä enemmän (mikä toisaalta tuntuu mahdottomalta).
Olo on siis haikea, jopa surullinen. Mun pitää kuitenkin puhutella itseäni ja muistuttaa, että ei tämä kaikki tähän lopu. Ehkä mä olen muuttunut pysyvästi onnellisemmaksi ihmiseksi? Ehkä mä pystyn säilyttämään rennon suhtautumisen elämään jatkossakin? Ja kyllähän mä edelleen saan viettää aikaa Alppusen kanssa, ei se mihinkään katoa. Ja vielä viimeiseksi mun pitää muistuttaa itseäni siitä, että tykkään mun työstä ja työkavereista tosi paljon. Töihin palaamisessa on monia hyviä puolia, joita ei kannata unohtaa. Vaikkapa se, ettei joku pieni, joskin suloinen kätönen revi mua koko ajan lahkeesta.
Sitä paitsi, juurikin siitä syystä, etten halua luopua tästä kaikesta vielä kokonaan, otan perjantait vapaaksi ja teen nelipäiväistä työviikkoa. Lattemamalife ei siis ole ohi!
Onko kukaan muu palaamassa piakkoin töihin? Mitkä fiilikset?Tai onko joku jäämässä äikkärille? Mitkä fiilikset?
Lue myös:
Kuvat: Parin viikon takaiselta Porvoon päiväretkeltä