Huvilalla taas

Kesäkuun puoliväli on ylitetty, ja minä istun huvilan vihreällä nojatuolilla ja siristelen silmiäni. Aurinko osuu tähän aikaan illasta ihan suoraan järveltä tähän kohtaan. Mä en voi uskoa, että tällä viikolla on juhannus ja nyt on näin valoisaa. Ja että pitkä talvi ja kevät on ohi ja ihan juuri alkaa mun kesälomani.

Mähän olen kesäkuun ollut jo toinen jalka kesälomalla, sillä ekaluokkalaisen loma alkoi heti kesäkuun alussa. Ekan viikon se oli Käpän jalkapalloleirillä, toinen viikko me vietettiin Virossa (Tallinna–Rummu–Pärnu–Viljandi–Tartto–Helsinki). Olin siellä meiän kolmen lapsen ja mun äbän kanssa, oli ihanaa! Jos onnistun, laitan siitä jonkun koostepostauksen tänne blogiin.

Siitä nuo pienemmätkin jäivät pois päiväkodista, niille tulee 8 viikon kesäloma, kun koululaisella on se 10 viikkoa. Näin pitkä siksi, että mä haluan olla täällä Turussa mahdollisimman paljon, joten on oltava myös pois päikystä. Onneksi mun äiti, joka on ammattikorkeakoulun lehtori ja hänen lomansa ovat sen mukaiset, voi hoitaa noita nyt tällä viikolla ennen juhannusta, niin ehdin saada vikatkin hommat valmiiksi.

Suunnitelmana on taas poistua somesta ja suurinpiirtein koko maailmasta koko heinäkuuksi. Tein niin viime vuonna, ja se vaikutti mun olemiseen ja elämiseen valtavasti. Tajusin jotenkin perustavanlaatuisesti, että mulla on täysi elämä myös ilman internettiä, joten en ole enää sen jälkeen ottanut nettiä ihan niin vakavasti. Niinpä netissä oleminenkin on ollut mukavampaa.

Olen alkanut tehdä mielessäni tilinpäätöstä tästä keväästä. Tällä hetkellä ajattelen, että se oli tosi hyvä. Tein sopivan määrän töitä, lorvasin sopivasti, nukuin välillä päiväunia, harrastin keskellä päivää liikuntaa ja vietin aina keskiviikkoaamut Rootsissa pitkään ystävien kanssa.

Toukokuu oli kevään raskain. Sitä varjosti tosi isosti se, että ystävältäni Otsolta löydettiin syöpä. Hän on siitä itsekin puhunut julkisesti. Se oli vikana illalla mielessä ja ekana aamulla. Musta tuntuu, että mulla oli pala kurkussa koko toukokuun, silmät jotenkin vetisti koko ajan (siis ihan oikeasti, kun katon toukokuulta kuvia, mulla on kaikissa kyyneleitä silmissä, lol!). Olin tosi tosi huolissani. Nyt syöpä on leikattu pois, ja lääkärit sanovat, että kokonaan pois. Toipuminen on alkanut ja tuntuu, että paino on pudonnut harteilta. Mun silmätkin on nyt ihan tavallisen näköiset!

Mulla ei ole pienintäkään ajatusta siitä, että ihminen kaipaisi tällaista hirveyttä elämäänsä, jotta osaisi arvostaa sitä tai laittaisi prioriteettinsä kuntoon. Ollaan puhuttu Raisan kanssa siitä, että me eletään jo sitä elämää, sellaista arkea, jota halutaan. En siis näe tässä mitään hopeareunusta, mutta kaikenlaista paskaa sitä sitten tuleekin ystävän elämään. Otso on niin rakas.

Tammi- ja helmikuu olivat musta melko kevyitä, kun töitä taisi olla vähän vähemmän. Toisaalta olin aivan koko tammikuun kipeänä, kuten muukin perhe, niin se oli kyllä peräpeilistä se kuukausi. Maalis- ja huhtikuu menivät sitten taas sellaisella valtavalla ryöpsyllä, kaikenlaista taphtui, oltiin Ruotsin-laivalla ja öööö kaikki on vain isoa mössöä päässä.

Nyt on ihana olla täällä. Tiki on tämän viikon Helsingissä, se on vielä töissä. Mutta mä viihdyn nykyään hyvin lasten kanssa itsekseni täällä. Tänäänkin on yksi serkuista yökylässä, ja yksi minun lapsistani lainattu serkkujen luo. Pelasivat Arvaa kukaa, miekkailivat, kävivät uimassa, söivät mansikoita ja katsoivat leffaa ja tietty pelasivat Brawle Starsia tovin. Ovat niin ihania.

Nyt mä taidan katsoa vähän Sinkkuelämää. En tajua mikä muhun on mennyt, mutta olen alkanut yhtäkkiä katsoa Sinkkuelämän vitoskautta(!?). Miranda on siinä 37-vuotias eli sen ikäinen kuin minä parin viikon päästä (ja Mirandalla on vauva). Jännä katsella niiden edesottamuksia, kun niillä on niin erilainen elämä kuin itselläni. Yksi mikä mua ja niitä esim erottaa, on se, että meidän ystävyysnelikolla (Mirja, Raisa, Marianna, minä) on tapana kuunnella toisten juttuja, eikä vain tunkea omia horinoita toisen päälle silloin, kun hän yrittää avautua itselleen tärkeästa aiheesta.